Suomen ankaranpaavillinen piispa tuntee siis hänkin — tuumi Silta edelleen kävellessään — riippuvaisuutensa paavinvastaisesta kuninkaasta niin suureksi, että katsoo asiakseen pidellä häntä mielinkielin. Johan tuollaiseen lahjaan hupenee melkoinen osa piispa-raukan pieniksi supistuneista tuloista. Sinne meni sekin piispallinen mahtavuus! Mutta nämä mietelmät, joihin Silta koetti takertua, hälvenivät pian hänen omien, yhäti jäytäväin huoltensa tieltä. Pula olisi selvitettävä, ratkaisuun pitäisi päästä jo tänään, — mutta miten? Helteistä, pehmythiekkaista tietä poikiessaan muisteli maisteri vielä kertaan, miten se kaikki oli tapahtunut…, päässyt tapahtumaan.
Tapahtuman juuret upposivat niihin päiviin asti, jolloin hän yhdessä Pietari Särkilahden ja Mikael Karpalaisen kanssa oli palannut kovaonniselta Pohjanmaanmatkalta juuttien ryöstämään, osaksi poltettuun ja miltei autioon Turkuun, missä he silloin vointinsa mukaan koettivat autella jäljellejääneitä hävityksenuhreja. Hökkelökylässä Hämeentien varrella näki Silta eräänä päivänä parin saksalaisen palkkasoturin hätyyttelevän noin nelitoistavuotiasta tyttölasta, — hän pelasti silloin papillisella arvokkuudellaan lapsen heidän käsistään ja tämä oli hänestä kunniakas teko. Tyttö oli orpo, äiti jo ennen kuollut ja isä nyt kadonnut hävityksen mylläkkään. Haettiin silloin orvolle edes jotakin omaista, ja vihdoin löytyikin muutamasta Puolalanmäen mökistä täti, Matti Kaukalonpojan leski, joka joskin vastahakoisesti otti tytön hoitoonsa.
Tätä myöten oli kaikki hyvin, tyhmyys oli vain se, että Silta sitten aika-ajoin kävi holhokkiansa katsomassa, — se täti kun oli orvolle vähän tylykin, — kävi ja vei sinne köyhään mökkiin milloin voivakkasen, milloin jauhokarpion. Siitä kasvoi tapa…, eikä siinä vielä mitään pahaa ollut; mutta annapas ollakaan: vuodet kuluivat, tyttö kasvoi neitoseksi, ja yhtäkkiä huomasi Silta tyttöön liiankin kiintyneensä, — hän, joka sellaista meltomielisyyttä aina oli ivannut!
Juuri näihin aikoihin kävi Silta Pyhän Olavin luostarissa sen priorin luona itsensä ripittämässä, ja sieltä hän palasi lujin päätöksin olla koskaan enää Puolalanmäelle menemättä. Silta oli, niin altis Lutherin uudistusten mies kuin hän olikin, kätkenyt sydämessään muutamia katoolisia käsitteitä. Hän oli siten, säilyttääkseen sielun rauhansa, tahtonut elää puhdasta naimattoman papin elämätä, eikä se vaikeata ollutkaan hänelle, joka oli erakko ja intohimoton luonteeltaan. Poissa hän nyt pysyi Puolalanmäeltä. Mutta — kukas tuota olisi osannut varoa! — eräänä päivänä saapui neito, Elsa, itse Pyhän Lauritsan pappilaan, saapui ujona ja arkana kysymään, oliko hänen hyväntekijänsä sairastunut vaiko suuttunut… Tyttö ei häntä tahtonut jättää, niin, ilmeisesti hän Siltaa rakasti, — ja siinä nyt oli juuri onnettomuus! Sillalla ei ollut lujuutta häntä kylmästi kohdella; hän käveli taas Puolalanmäelle, veipä sinne Elsalle väliin rintasoljen, väliin kautokengät… Naapurit kiinnittivät siihen huomiota. Ja sitten…
— Siinä sitä nyt ollaan merrassa!
Juuri tänään, kun Silta helteestä leväten istui Kaukalonpojan pienessä humalistossa, tuli mökinakka, se tyly täti, häntä salaperäisesti puhuttelemaan. Akka oli nähnyt yöllä unen, oli kamppaillut paholaisen kanssa ja hikipäässään herännyt. Siitä hän oivalsi, että hänen talossaan oli jotakin hullusti, ja aamulla kaivolla olivat naapurineukot häneltä kyselleet, pitääkö mestari Silta Elsaa forsianaan, — tyttö on jo kahdeksantoista iässä. Rehellisenä miehenä ja pappina olisi mestarin otettava tyttö nyt emännöitsijäkseen, kuten muut papit tekevät, sillä nykyisestä asiantilasta tyttö-raukka kärsii, kukaan ei tule pyytämään häntä vaimokseen. Niin akka vakuutti, ja tiesipä hän jo neuvoa ihan Lauritsan likeltä sievän asunnonkin, missä kanungeilla ennenkin on ollut ystävättäriään… — Siinä sitä nyt ollaan!
* * * * *
Silta oli näissä itsetutkimuksissaan kävellyt joen ja Tallinmäen välistä kannasta pitkin ja pysähtyi vihdoin vanhan raidan alle linnanveräjän luo katselemaan rantaniityllä ruohoa jyrsiviä linnanhevosia. Paljon niitä siinä nyt olikin, ihan satoja. — Kenen ratsuja nuo kaikki ovat? kysyi hän rinteellä loikovalta tallinihdiltä.
— Täällä linnassa on nyt taas paljon vallasväkeä, vastasi nihti. —
Erik Flemingillä yksin on 40 hevosta.
— Joko taas juuttien hyökkäystä pelätään?