— Varalta on käsketty olla. — Muutamat laihat ja huonoksi ajetun näköiset hevoset kahloivat rantaruohossa, ja kun nihti näki, ettei Silta niitä oikein herrashevosiksi arvostellut, lisäsi hän: — Sitäpaitsi ovat voutirengit äsken palanneet Hämeestä kesäkymmenyksiä kantamasta.
— Kymmenyksiä?
— Niin, piispankymmenyksiä…
Niin, todella, linnan voudithan ne nyt kantavat kirkon verot, piispan ja kapitulin saatavat, pidättävät niistä ruunulle suurimman osan ja antavat vain jäännöksen piispalle ja tuomiokirkolle. Sinne on mennyt sekin kirkon mahti ja muinainen rikkaus!
Tämä kuninkaan säännös oli myrryttänyt kirkonmiesten mielet, jopa sellaistenkin, jotka lukeutuivat Lutherin oppiin, minkä nimessä kuningas kuitenkin tavoitteli kirkon tuloja. Mutta eipä tarttunut tähänkään ilmiöön nyt Sillan mieli, heti palasivat hänen mietteensä taas omille raiteilleen ja siihen ongelmaan, jonka hän tähän päivään asti oli salannut itseltäänkin.
— Nyt ei sitä enää voi salata, se on nyt ratkaistava!
Kolme mahdollisuutta käsitti Silta olevan pälkähästä suoriutuakseen, paha vain, että ne kaikki tuntuivat yhtä mahdottomilta. Ensimmäinen ja luonnollisin olisi tietysti se, että hän taas vetäytyisi pois koko jutusta, sulkeutuisi pappilaansa ja unhottaisi koko viattoman tarinan. Mutta hän oivalsi, ettei hän sitä nyt enää saata tehdä, — jospa hän itse voisikin, hakeutuisi Elsa kyllä kiellosta huolimatta hänen luokseen. Ja Silta oli aivan liian heikko…
Toinen keino olisi totella akan neuvoa, ottaa Elsa emännöitsijäkseen, perustaa piiloperhe, jommoinen oli useimmilla hänen virkatovereillaan, — olihan Jaakollakin, vaikka hän kuului uudistusmiehiin. Mutta Silta älysi siten joutuvansa uuteen ja vielä vaikeampaan ristiriitaan, riitaan oppinsa kanssa, — useinhan hänkin oli saarnannut katoolisen kirkon tekopyhyyttä vastaan, kun se suvaitsi pappien sala-avioliittoja. Ja miten hän senjälkeen uskaltaisi katsoa Pietari Särkilahtea silmiin, häntä, joka tämän kysymyksen oli jo vuosia sitten toisella tavalla, rohkeasti ja muille esimerkkinä, ratkaissut… Ei, ei!
Siis oli jäljellä: mennä naimisiin niinkuin Pietari, julkisesti ja uhmaavasti! Mutta Siltapa tunsi itsensä liian hyvin, tiesi, ettei hänellä ollut sitä kovanahkaisuutta kuin Pietarilla…, eihän hänestä ollut henkilökohtaisesti taistelemaan piispoja, kapituleja ja vallitsevia ennakkoluuloja vastaan. Se unelma häntä kyllä viehätti, hän näki selvästi edessään kaksi elämää: Toisena koti, perhe, oma onnenpesä, toisena yksinäinen, kolkko kammio, jossa häntä aina vaivasi onnenkaipuu… Mutta ei, hänellä ei ollut sitä lujuutta, hän ei ollut sankari. Se askel jäi häneltä astumatta, jos hän nyt tässä päättäisikin sen astua?
— Mutta miten on siis köysi katkaistava…, oh, se kiertyy yhä tiukemmin ympärilleni!