Silta ei lähtenyt enää jatkamaan kävelyään veräjän taa linnan alueelle, vaan nousi sen sijaan mäenrinnettä kappaleen ylöspäin. Siellä oli notkossa lähde, josta linnaankin juomavesi haettiin, ja hänen kitalakeaan poltteli. Rinteeltä oli laaja näköala yli linnanselän. — Hirvensalon puolelta souti linnaan päin kaksi syvällä kulkevaa venhettä, — mitä lastia sieltä soutanevatkin. Mutta samassa hän muisti:
— Tiilivenheitä ne ovat, nythän kuljetetaan rakennusaineita Kuusistosta Turunlinnaan, jossa laajennustöitä tehdään. Vanha piispanlinna, josta Suomen kirkkoruhtinaat vuosisatain varrella ovat maata hallinneet ja usein maallistakin esivaltaa uhmanneet, se revitään nyt siis vähitellen alas. Piispanlinnan kivetkin vedetään nyt kuninkaanlinnaan, — sinne on mennyt sekin mahti!
— Aika murtuu joka alalla, minä en vain saa pientä solmuani avatuksi!
Jospa olisi Pietari ollut kotona, hänen luokseen olisi Silta nyt kävellyt. Mutta hän oli kesätilallaan Taivassalossa ja sitäpaitsi, — olisiko hän jaksanut totella Särkilahden neuvoa?
Helteen ja ahdistuksen hiki valui vielä epäilyksissään vaappuvan papin kasvoilta, kun hän kävelyltään palaten ohjasi kulkunsa sillalle, sen yli mennäkseen yksinäiseen asuntoonsa jatkamaan raskaita mietteitään. Sillalla seisoskeli joukko joutoväkeä katsellen, miten pari poikasta kalasteli laskuhaavilla virtaan ankkuroimastaan venheestä. Laskivat suuren rautavanteisen haavin pohjaan ja vipusivat sen hetken kuluttua ylös — ainahan se toi mukanaan muutamia lahnanpoikia. Siltakin liittyi joutojoukon jatkoksi, ehtipä hän kumminkin ajoissa sinne kolkkoon yksinäisyyteensä…
Tuokion kuluttua huomasi hän Mikko Karpalaisenkin kaiteeseen nojaten katselevan kalastusta. Mikko oli terveen ja virkeän näköinen, kertoi juuri tulevansa uimasta Pyhän Sigfridin rannasta. Sillalta hän kyseli:
— Entä sinä? Taasko Puolalanmäeltä?
— En ole voinut pysyä sieltä poissa…
— Sinäkin, vanha, tyyni ja tasainen veikko? Mutta en sinua enää soimaa, inhimillistähän se on. Itsekin kiehun epäilysten kattilassa; sinun huolesi ovat toki pienemmät kuin minun.
He kävelivät rinnakkain joutilasten joukkojen ohi. Silta katseli syrjästä toveriaan: Onko Mikko taas joutunut elämässään uuteen vaiheeseen, taasko hänen sieluaan jäytää itsesyytösten hammas…? Ei, Mikko oli nyt varman ja rauhallisen näköinen, niinkuin aina viime kesästä asti, jolloin hän ryhtyi kouluun Pietarin apulaiseksi. Silta ei hänen sanojaan ymmärtänyt. Mutta Mikko vastasi tyynesti ystävänsä kysyvään katseeseen: