Mikko arkaili jatkaa lausettaan ja katkaisikin sen kesken. Mutta
Silta sen täydensi:
— Joka ei puhtaudellaan eikä pyhyydellään sinua viehättänyt?
— Niin, siihen erakkoelämään en enää usko. Siellä näin selvästi Martti-tohtorin mainitsemat tulen ja oljet yhteensekoitettuina…, ne palavat!
— Mutta onhan abbedissa Walpuri Fleming ankara kurinpitäjä?
— Ulkonainen kuri — ulkonainen kuori! Sen alle mahtuu paljon!
Sillalle rupesi asia vähitellen selviämään.
— Olet ruvennut arvostelemaan luostarilaitosta taas niinkuin ennen
Saksassa, jolloin tuomitsit tuon toimettoman ja uinailevan elämän?
— Enemmän kuin silloin, vastasi Mikko. — Täällä elin nyt taas vuosikausia yksinäisessä kopissani ja hartaudenharjoituksissani, itseäni tutkien ja kurittaen, enkä nähnyt mitään lähimmässä ympäristössänikään, — elin omain mielikuvaini vallassa. Kun sitten astuin askelen mielikuvaini ulkopuolelle, rupesin taas näkemään ja ajattelemaan… Näin ihmisten pienet intohimot ja heidän antautumisensa puolinaisuuden, näin hehkuvia hiiloksia ja piilotettua aistillisuutta yksin rukoilijan suhteessa pyhään Neitseeseenkin… Niin, tiedäthän sen itse, me emme voi mustassa mekossa emmekä jouhipaidassakaan lakata olemasta ihmisraukkoja, mutta pakotetun naamarin takana muodostumme valheihmisiksi…
Tuon tunsi Silta niin hyvin omasta elämästään ja taistelustaan, eikä hän ihmetellyt muuta, kuin että tämä kaikki, nyt taas oli käynyt niin selväksi hänen ankaralle ystävälleen.
He kävelivät kappaleen matkaa Aningaisten tietä ylöspäin. Karpalainen kertoi omasta kokemuksestaankin huomanneensa, kuinka vääryydellä ja ansiotta usein hurskauden nimi annetaan ja kannetaan. Kun hän Naantalista palatessaan oli venheessä vaipunut muistelemaan näkemiään ja kokemiaan, kuuli hän soutajan, joka oli tarinoinut toverinsa kanssa, tälle kuiskaavan: "Hiljaa, priori rukoilee…" Ja todellisuudessa oli hän kuitenkin vain ajatellut Birgitan nunnia… Eikä hän ollut osannut soutajiltaan karsia pois tuota itselleen ansiotonta kuvittelua.