— Niin, Silta, yhä selvemmin rupean tuntemaan, että me tavallisina ihmisinä ihmishyörinässä, vikoinemme ja pyyteinemme, olemme rehellisempiä ja puhtaampia kuin siellä suljetuissa kammioissa!
Siltä tuntuvat Pietarin ratkovan veitsen jäljet, tuumi Silta toverinsa puheita kuunnellessaan. Mutta aina kaivelevan luonteensa mukaisesti hän ei vieläkään voinut olla siinä vainuamatta muutakin. Mikael on Naantalissa nähnyt vanhan rakkautensa haudan, ja siitä on huokunut kylmyyttä hänen sydämeensä, ehkä katkeruuttakin. Luostarielämä on hänelle yhtäkkiä käynyt vastenmieliseksi…
— Nyt et siis katso hyvällä omallatunnolla enää voivasi pysyä laitoksen johtajana, jonka sisus ei sinusta ole terve, virkkoi hän kysyvässä muodossa kävelytoverilleen: — Lutherkin on äsken eronnut pois luostarista.
— Niin, eikä hän kuitenkaan ole sellainen häilyvä ruoko kuin me pienet kaislat…
— Ja hän on jo mennyt naimisiinkin… Hiukan levoton ilme värähti nyt Mikon äsken niin rauhallisessa katseessa, kun hän ystäväänsä päin kääntyi. Hän ikäänkuin painautui syvemmä itseensä ja virkkoi hetken kuluttua, kun he jälleen sillalle kävelivät:
— Koetan rehellisesti tutkia itseäni, paljon olen sitä tehnyt näinä vuosina. Jos tuntisin vilppiä sielussani, silloin…, niin, joka tapauksessa jää taas valittavakseni: Joko pukeutua entistä karkeampaan jouhipaitaan ja sulkeutua entistä syvemmälle yksinäisyyteen taikka erota pois luostarista ja elää tavallisena, syntisenä ihmisenä ihmisten parissa.
Tuokion kuluttua hän kumminkin taas iloisemmin lisäsi:
— Mutta minusta tuntuu, että tämä taisteluni ei käy enää ylivoimin raskaaksi. Olen jo ikäänkuin koevuoteni kestänyt. Rauhallisemmin nyt sieluni kamppailee.
Kalastavia poikasia katseleva yleisö oli tällävälin kääntänyt huomionsa Aningaisten puolelle, josta kuului jytinää ja näkyi pölypilvi. Keskustelevat hengenmiehetkin pysähtyivät katsomaan ratsasjoukkoa, joka juuri lasketti Pyhän Pietarin sarkain ohi sillalle. Höyhensulat liehuivat hatuissa, päivänsäteet välähtivät herrojen hopeaisista pantasoljista ja helavöistä ja naisten pitkät, raskaat liepeet lepattivat hevosten kylkiä vastaan. Peittosilmäiset havukat kyyröttivät asepalvelijain olkapäillä, ja näiden satuloista roikkuili kahta puolta kaadettu riista. Turussa vierailevain ylimysten metsästysseura palasi näet pyyntiretkeltä. Siihen kuuluvista aatelisherroista tervehtivät monet ohi ajaessaan prioria, jolle myöskin nuo notkeavartaloiset naiset ystävällisesti nyökäyttivät päätään. Seurue näkyi ajavan torin yli Saunakadulle, missä Yläneen Flemingeillä oli kaupunkitalonsa.
— Keitä ylimyksiä ne olivat? kysyi Silta, hiukan ihmetellen ystävänsä tuttavuuksia, mutta samalla muistaen, että tämä tietysti jalosyntyisenä miehenä ja ripittäjänä joutui niissä piireissä paljonkin liikkumaan.