Aivan oikein, siellä lepäsi Mikko polvillaan madonnankuvan edessä kuoppaisin kasvoin, verestävin silmin, ilmeisessä sielun hädässä. Hän kertoi mielensä kiintyneen naiseen, jonka kuvaa hän ei saanut sydämestään pois, hän tunsi itsensä arvottomaksi toisten kanssa kirkkoon tulemaan.
— Pieniä viettelyksiä ne ovat meille, joiden on suurempiakin voitettava, virkkoi Pietari miltei ivallisesti avuttomalle toverilleen.
Mutta Mikon hienopiirteisiä kasvoja pingoitti tuskainen ilme, kun hän pyyteli:
— Älkää ivatko heikkoutta, joka voi minulle käydä ylivoimaiseksi. Näettehän, taistelen sitä vastaan ja tahdon sen voittaa, mutta tunnen epätoivoa sydämessäni… tuo kytevä taipumus on liian herkkä syttymään.
Pietari, joka ystävänsä herkkyyden ennestään tunsi, vastasi nyt vakavammin:
— Meillä ei ole varaa kiinnittää ajatuksiamme eikä voimiamme oman mielen maallisiin unelmiin.
— Tiedän, Pietari, mutta minkä sille voin, valitti pystyyn noussut pappi. — Se iski kuin salama eilen… Ja jos on syytä pelkooni, etten jaksa taistella vastaan, eikö ole silloin parempi, että luovun kaikesta, mihin en kuitenkaan kelpaa, ja pakenen…
— Luovut kaikesta — herää jo mies! torui Pietari. — Minne pakenet?
— Oi, en tiedä. Voisin olla valmis heittämään pukuni, kutsumukseni, teidät… ja asettumaan maallikoksi sukutilalleni Viaisiin, — niin heikko olen!
— Ja tuomaan sinne emännäksi Brita Kurjen Laukosta, eikö niin? Karpalaisten suku on sekin vanha vapaasuku — eikö niin! — Pietari paljasteli näin ystävänsä hätäiset mielikuvat, ja jatkoi. — Joutavia, sairaita houreita! Eilen kiitit, Mikko, minua siitä, että rohkasin Siltaa hänen epäilyksensä hetkellä. Nyt sanon sinulle: Mikael Karpalainen, huolla pukusi, huuhdo kasvosi ja tule kirkkoon! Pieni voitto itsestäsi, se on nyt pakosta, — katso, toiset jo menevät!