Sen sanottuaan käveli Pietari edellä ulos ja tuokion kuluttua asteli todella Mikkokin Sillan rinnalla, kalpeana ponnistuksestaan ja sivulleen katsomatta, pihan yli Laukon uuteen kappeliin.
Siellä upeasti sisustetussa pyhätössä jo odotettiin piispanmessun alkamista. Naisten puolella seisoi äitinsä rinnalla talon nuori neitonen ja hän tervehti hyvän ystävän luottavalla katseella kirkkoon viimeisenä astuvaa, murheellisen näköistä maisteria. Jopa tervehti toisenkin kerran. Messu rupesi alttarilta soimaan, hyvänhajun savu täytti pienen pyhätön, ihmiset kumarsivat päänsä rukoukseen. Mutta neitosen silmä pälyi kulman alta kysyvänä. Miksei vastannut kalpea maisteri hänen tervehdykseensä ja miksi oli noilla hienopiirteisillä kasvoilla, joista kuva jo oli pureutunut hänen hentoon mieleensä, vielä eilistä kärsivämpi ilme…?
Mutta Silta nyökkäsi päätään Pietarille: Mikkoveli taistelee urhoollisesti ja voittaa kyllä lopuksi.
* * * * *
Piispa ei malttanutkaan saattaa hääjoukkoa Hämeenlinnaan asti, josta suuri valtatie, "Hämeenlinnan härkätie", vei Turkuun. Yön levättyään Sääksmäen Akaan kylässä oikaisi hän seurueineen sieltä kangaspolkuja pitkin suoraan Satakunnasta tulevalle vanhalle huovitielle.
Nummi kumisi ja somer soi ja saattueen etunenässä ajavain piispansoturien vaskiset kypärät välkähtelivät, kun ratsut notkosta nousivat kankaalle, missä päivä kultasi suorarunkoiset petäjät, joiden lomitse kiemurteli tuo loppumaton jono. Siinä oli aatelisherroja loistavissa asepuvuissa ja höyhenhatuissa, oli mustia, lierihattuisia pappeja ja väljäviittaisia prelatteja, jotka varovasti ratsujaan ohjasivat, ja näiden lomissa vilahtivat helakoilta vaaleat, pitkäliepeiset naispuvut. Saattueen päättivät kuormahevoset ja henkivartijat — niitä oli piispalla toki vielä mukanaankin, vaikka hän enimmät aseväkensä olikin luovuttanut Turunlinnan piiritysjoukkoon. Vara oli näet pidettävä, aika oli rauhaton. Kuta lähemmäs rantaseutuja jouduttiin, sitä yleisemmin koskikin keskustelu noissa ratsastavissa ryhmissä sota-aikoja ja tuota pitkällistä piiritystä. Sitkeä tanskalainen, Tuomas-junkkari, piti Turun linnassa aina vain puoliaan, vaikka Suomen väki Ruotsin uuden valtionhoitajan, Kustaa Vaasan, lähettämäin apujoukkojen kanssa jo talvikauden oli taistellut karkoittaakseen juutit pois Suomesta.
Erik Fleming selitteli juuri piispalle piirityksen vaikeuksia. Tanskalaisilla on niin paljo paremmat varustukset, heillä on säännöllistä palkkaväkeä ja linna on luja.
— Mutta nyt kun veljesi Iivar on tullut laivoillaan Ahvenasta, nyt pistämme kyllä Tuomaan lopullisesti vasaran ja alasimen väliin, kehui aina toivehikas Niilo Grabbe, joka Erik herran rinnalla ratsasti.
— Kiirettä nyt onkin pidettävä, virkkoi Fleming. — Tanskalaiset voivat saada apuväkeä minä päivänä tahansa; he olisivat kai jo saaneetkin, ellei Sören Norbyn olisi sitä pitänyt ensiksi viedä Tukholmaan, joka myöskin on pulassa.
— Huimaan hyökkäykseen käymme heti palattuamme, intoili Niilo herra.