— Olkoon onni aseillanne, uljuutenne tunnemme, virkkoi piispa, seisottaen huokasemaan ratsuansa, joka, vaikka olikin harvinaisen kookas ja lujaluinen, jo pahasti hikoili raskaan taakkansa alla.
Hän laski ilmeisesti tahallaan sotaherrain korskuvat orhiit ohitseen, jättäytyäkseen jälemmäs. Sieltä saapui näet hänen perässään pieni pappisparvi, jossa kulkivat nuo neljä Saksasta äsken palannutta maisteria, Jaakko Kurki tovereineen, ja siihen seuraan piispakin nyt liittyi. Mestari Konrad selitti juuri näille ulkomailta äsken palanneille miehille, miten olot heidän kotimaassaan olivat päässeet ajautumaan siihen onnettomaan perukkaan, missä monet heidänkin sukulaisistaan äsken olivat mestauslavalla sortuneet.
— Kaksi vuotta sitten sai vihdoin Tanskan nuori Kristian-kuningas Ruotsin valtikan käsiinsä ja hän ryhtyi heti sammuttamaan kaiken vastarinnan vereen.
— Täällä Suomessakin, ihmetteli Pietari. — Täällä ei häntä kuitenkaan liene juuri vastustettukaan.
— Niin, me täällä Suomessa koetimme aluksi alistua uuteen esivaltaan, kertoi dekanus. — Mutta pian lähti meren takaa tulemaan hirmuviesti toisensa perästä, sitten rupesi mestauskirves täälläkin heilumaan…, taisteluun hirmuvaltaa vastaan ryhdyimme silloin mekin.
— Ja nyt toivomme pian siitä selviytyvämme, lisäsi piispa, rohkaisevasti pakinaan puuttuen. — Silloin on ryhdyttävä lääkitsemään sota-ajan haavoja ja järjestämään monia hämmennyksiin joutuneita kirkollisiakin oloja maassamme.
Nuoret papit ratsastivat ääneti, ymmärtäen, että piispa nyt aikoi heille jotakin puhua, ja odottaen jännityksellä, mitä hän heille puhuisi. He tiesivät, että hän kiinnitti heihin suuria toiveita; hän oli valppaasti seurannut heidän opintojaan ulkomaillakin ja heitä taloudellisesti paljon auttanut, mutta hän tiesi epäilemättä myöskin, että he olivat siellä liittyneet paavilaista kirkkoa arvostelevaan liikkeeseen. Matkan varrella ei piispa vielä ollut heitä tarkemmin puhutellut eikä tiedustellut heidän aikeitaan — nyt hän siis siihen kävi käsiksi.
— Rauhan työhömme tulette te maisterit hyväksi avuksi, virkkoi Arvid Kurki kotvasen kuluttua äskeistä ajatustaan jatkaen. — Opintonne ovat nyt päättyneet, eikö niin, ja ulkomaan yliopistoihin teitä ei enää mikään sido?
— Ei muu kuin pieni velka Lyypekkiin, ja sekin on jo pantu sinun tiliisi, eno, vastasi leikkisästi tuo harteikas Jaakko.
— Ahaa, ystäväni Herman Bremen on teitä taas lainalla avustanut, huudahti piispa, jota tämä pila näkyi huvittavan. — Hän on avustanut kaikkia suomalaisia maistereita, sillä hän tietää maksuksi aina saavansa Turun piispantuolilta voita ja lohta. Hän ei teitä kiristä, — olette siis nyt vapaat Suomen kirkon palvelukseen. Miten olette sen työnne itse ajatelleet?