Niin äkkiä singahti tämä kysymys nuorille papeille, että he hetkeksi kaikki vaikenivat. Olihan heillä suuret suunnitelmansa, joita he eivät suinkaan aikoneet pitää salassa, mutta miten esittää ne muutamin sanoin piispalle, jonka kysymys ei nähtävästi opin asioihin kohdistunut? Vältellen vastasi senvuoksi Jaakko enolleen:
— Olemme ajatelleet työssämme soveltaa sen, mitä olemme oppineet.
— Niin, tietysti, puhui piispa harvakseen. — Ja kukin luonnonlahjojensa mukaan, eikö niin, alalla, johon hänen taipumuksensa parhaiten soveltuvat. Teistä nuorista täytyy meidän vanhojen nyt valmistaa työmiehiä hiippakuntaamme. Kirkkomme tarvitsee uutta voimaa, kapitulimme uutta vauhtia. Ja teidän tieteellisistä opinnoistanne olemme saaneet hyviä tietoja, varsinkin sinusta, Pietari.
— En matkallani yksinomaan tieteelle elänyt, vastasi Pietari hiljaa, vielä epävarmana siitä, mihin piispa puheillaan tähtäsi.
— Mutta perusteellisia opintojasi nyt etupäässä tarvitsemme, kiirehti piispa lisäämään, tahtoen ilmeisesti itse johtaa keskustelun. — Kapitulin koulu on ruvennut kangistumaan, sinusta olen toivonut siihen verestäjää, — eikö totta, siihen työhön suuret lahjasi viittaavat.
Pietari vastasi vielä epävarmana, mutta nousevin toivein:
— Siihen ilolla ryhdyn, kun vain voinen toivoa teidän korkea-arvoisuutenne kannatusta uudistuspyrinnöilleni.
— Kuinka et voisi, kunhan saat teinit oppimaan…
Piispan katse osotti, että hän kyllä oivalsi Pietarin tähdänneen sanoillaan syvemmällekin. Mutta hän ilmeisesti tahallaan vältti ajan polttavaa opinuudistuskysymystä, jonka hänkin epäilemättä kuitenkin jo tunsi. Hän jatkoi vain suunnittelultaan:
— Niin, kouluamme olen ensiksi ajatellut, toiseksi olen ajatellut — itseäni. Tarvitsen apulaisen, — olen jo vanha, — käsisihteerin, kansellariuksen, sellaisen nimittäin, joka ei ainoastaan voi käskystäni kirjoittaa, vaan myöskin avukseni ajatella. Siihen olen jo kauan ikävöinyt sinua, Jaakko, olethan minulle läheisin, poikani.