Jaakolle se ehdotus oli yllätys, pitihän piispan jo paremmin tuntea hänen pyrkimyksensä. Hän vastasi senvuoksi vakavana:
— Se tehtävä olisi minulle kunniakas ja rakas, ellei se vain kävisi minulle liian vaikeaksi, eno.
— Se voi vaikeaksi käydä, milloin meistä toisen täytyy alistua. Mutta sellainen on aina vanhan ja nuoren suhde. Olenpa tässä sinunkin etuasi ajatellut. Olet Kurjen sukua, itsepäistä ja kiivasta, juuri meidän täytyy oppia varsoina valjaissa kulkemaan.
Sen lausui piispa melkein ankarasti, mutta heittäysi samalla taas leikilliseksi. Hän ratsasti leveähartiaisen sisarenpoikansa rinnalle toisten edelle, pysähdytti molemmat hevoset tuokioksi aukealle aholle ja virkahti:
— Katsokaa, emmekö olekin komea parivaljakko Suomen kirkkoa johtamaan. Ja kun minä kerran kaadun, olet sinä Jaakko yhtä tukevana pystyssä.
Todella, se oli komea pari: Ryhti luja ja vakaa molemmilla, pää pysty, voimaa koko vartalo. Niin olivat he siinä kuin isä ja poika, se mielikuva tuli jokaiselle saattueen jäsenelle, jotka nyt peräkkäin ratsastivat esiin metsästä kaikuvalle mäelle; Ja moni varmaankin itsekseen ajatteli, että kun kerran Arvid-piispan aika jättää, silloin on jo seuralainen tiedossa.
Mutta pian kannusti piispa taas väsynyttä juhtaansa ja kääntyi jälleen vakavaksi käyneenä Mikael Karpalaisen puoleen, joka ääneti oli omissa murheissaan toisten sivulla pysytellyt:
— Entä sinä, Mikael, et kai aijo enää palata takaisin pyhän Olavin luostariin?
— En ollut aikonut…
— Oikein, poikani, — juuri sinuakin on kapitulimme kaivannut. Eiväthän veljeskunnat ole suorastaan piispallisen hallintomme alaiset. Mutta niiden esimiehet ovat tästä maasta kaukana ja elämä luostareissa ei ole moitteetonta…, ne alentavat kansan silmissä kirkon arvon…, meidän on pakko niitäkin valvoa. Sinä olet vielä veljeskunnan jäsen…, meidän on ryhdyttävä koventamaan luostarikuria!