— Tarkastusmatkallako?
— Ei, pakomatkalla, sanotaan…
— Eipähän, kuningashan hänet kuuluu Ruotsista karkoittaneen pois.
— Ne ovat kai taas niitä kerettiläisten vehkeitä, he kuuluvat saaneen nuoren kuninkaan pauloihinsa.
— Kuka on kerettiläinen…, puhu taitavammin…!
Niin kävi kuiske Mustosen sillalla, jossa kauan saatiin odottaa, kunnes suuri laiva oli varovasti laiturin kupeeseen hinattu. Todella sieltä nyt astuikin muiden matkustajain perästä pitkä, laiha, kalsean näköinen prelaatti, piispanviitta hartioillaan. Sana arkkipiispan tulosta oli jo saatettu vaalipiispalle Erik Sveninpojalle, ja tämä nyt kiirehti, arkkiteiniksi äsken ylennetyn sihteerinsä, mestari Gasparuksen, kanssa kirkonpäämiestä vastaanottamaan. He nousivat hetken kuluttua vieraineen vaikenevan väkijoukon välitse maihin ja hupenivat kadunkulmasta kaupunkiin.
— Mitä tästä kaikesta tulee? puheli Silta itsekseen katsellen, kuinka laivasta jo käytiin tavaroita purkamaan ja kuinka siellä kantaja-ammattikunnan jäsenet kiistelivät oikeuksistaan ja ansioistaan. — Maailmassa murtuu nyt jotakin, vanha särkyy, uutta luodaan. Olot kehittyvät nopeasti, siteitä kätkee, käsitteet mullistuvat; rohkeasti astuu uusi aika eteenpäin. Miksei siinä uskaltaisi mukana astua, silpaista poikki ennakkoluulot, — miksen kerran voisi minäkin harpata yhden ainoan pienen askelen arkailematta…?
Se ajatus lämmitti rannasta yksin astelevaa kanunkia, mutta säikytti häntä samassa. Ei, ei, muut uskaltavat, häneltä vain puuttuu tarmoa…
XVI. KIRJE MARTTI-TOHTORILLE.
Purjevenheessä, joka Ruissalon pohjoista salmea laski lehteväin rantain ohi kaupunkiin päin, istui Pietari Särkilahti silakkatynnyrin päällä ja luki pitkää, latinaista kirjettä. Sen hän oli kirjoittanut Taivassalossa ennen matkalle lähtöään, ja se oli menevä tohtori Martti Lutherille Wittenbergiin, — vielä kertaan hän nyt punnitsi, että siinä kaikki oli sanottu totuudenmukaisesti ja kerskumatta. Pietari oli näet oppi-isälleen tehnyt selkoa tämän suomalaisten oppilaiden ensimmäisistä yrityksistä puhdistetun opin levittämiseksi isänmaahansa, kertonut taisteluistaan ja vaikeuksistaan, kirkollisten mahtimiesten sitkeästä vastarinnasta ja nousevan nuorison kasvavasta innostuksesta. Lopuksi oli hän kirjoittanut: