— Yksin, perheeni tulee myöhemmin. Minun oli kiirehdittävä tänne piispojen puheille.
— Piispojen?
— Niin, niitä on nyt täällä useampia. Älä sentään säikähdä, lankomies, nyt ei liene kysymys minun erottamisestani. — Mutta sinullahan on täällä muitakin vieraita.
Pietari ei ollut heti huomannutkaan, että vieraita istui Erik Skalmin sisemmässä tuvassa; ateriaa odotellessaan meni hän nyt niitäkin tervehtimään. Sillä miehet olivat hänelle tuttua väkeä, Turun rantaporvareita, Härkä-Heikki, Hannu Kultaseppä ja pari muuta suomalaista, — suomalainen porvarisaines olikin nyt Turussa voitolla, saksalaiset kun pitkällisen vainon aikana olivat huvenneet paremmille markkinoille. Yhtä vain joukosta, erästä kylmäkatseista, rotevaa miestä, joka istui siinä saksalaisessa porvarinpuvussa, mutta puhui suomea niinkuin toisetkin, ei Pietari tuntenut, vaikka oli tunnustelevinaan.
— Teillä taitaa olla kauppa-asioita keskenänne, virkkoi hän tervehdittyään rahille istahtaen. — Jutelkaa vapaasti!
— Puhumme tässä näistä vaikeista ajoista, selitti Skalm hiukan hämillään.
— Sota-aikain perut taitavat teitä vielä painostaa.
— Toivottomiksi tekevät, vakuutti Härkä-Heikki. — Rauha on olevinaan maassa, pellot onkin taas kynnetty ja karjaa on hankittu, eläminen rupeaisi menemään entistä latuaan. Mutta meillä porvareilla on hätä: Kauppaa et saa käyntiin, et alkuunkaan!
— Merirosvojen vuoksiko? uteli Pietari.
— Niin, et pääse purjehtimaan, et tavaroita myymään eikä ostamaan. Jos merelle yrität, vievät Norbyn kaapparit laivasi ja tavarasi, ehkä henkesikin. Jos et yritä, kuolet nälkään.