Silloin Pietarille aukesi muisto ja hän keskeytti Heikin tarinan:
— Jo tiedän, sama jättiläinen taisteli juuttien riveissä silloinkin, kun Erik Fleming heiltä valloitti Turun, hän juuri siltaa sytytteli… Mokoman kanssa menitte kauppoihin…!
Yhä nolommiksi kävivät porvarit, koettaen aina vain uudestaan selitellä, että pitihän yrittää jotakin, kun eläminen kuivuu kokonaan perheiltä ja lapsiltakin. Mutta Pietari neuvoi heitä esittämään hätänsä ja huolensa kuninkaalle ja ensi töikseen kertomaan avonaisesti kuninkaan linnanvoudille, minkälainen mies täällä liikkuu.
Melkein säälien jätti hän porvarit Skalmin tupaan huoliaan hautomaan, kiirehtiäkseen itse piispalaan. Sinne kävellessään hän yhä ajatteli heidän vaikeuksiaan ja maassa vielä vallitsevaa sekasortoista tilaa. Edesmenneiden uniooni-aikain käsityksetkin vaikuttavat vielä paljon ihmisiin, jotka eivät ole ehtineet kokonaan sulautua uuteen järjestykseen. Eipä liene helppo sen kuninkaan tehtävä, jonka on koetettava asettaa kuluneen, pitkän särkymisajan kuohunta, tyydyttää köyhtyneen väestön erilaiset elintarpeet ja luoda järjestystä hämmennykseen. Vanhat olot ja käsitykset taistelevat häntä vastaan ja toisaalta repivät häntä uuden ajan virtaukset… Esivalta, joka näissä oloissa rakentelee valtakuntaa pystyyn, se tarvitsee tukea, — ehkei sen pyrintöjä olekaan kovin ankarasti arvosteltava…
Niin tuumi Pietari kävellessään tuomiokirkon ohi piispalaan. Tämä suuri, korkea, linnan tapaan rakennettu talo, joka Pietarin poikavuosina oli kaupungin arvokkain koristus, mutta joka nyt juuttien hävityksen jäljiltä oli rappeuksissa, se veti hänen mietteensä taas menneisiin muistoihin. Usein oli hän poikana juossut täällä isänsä asioilla piispa Maunu Särkilahden luona, joka toimekas turkulainen prelaatti hänet sitten olikin opastanut papilliselle uralle. Harvemmin oli hän käynyt piispalassa hiljaisen ja umpimielisen Lauri Suurpään aikana, jolloin noissa kajahtavissa holvirappusissa täytyi varpaillaan kulkea, mutta nuorena vikariona oli hän vuosittain ollut mukana maallista makeutta rakastavan Johannes Olavinpojan piispankemuissa, joissa viini vuosi virtana. Tässä talossa oli hän vihdoin Kurki-piispalta saanut evästyksensä, kun hän ensi kerran matkusti ulkomaille maisterinarvoa hankkimaan… Kuin ruhtinaanlinnassa elettiin täällä silloin: sotilasvahti seisoi portilla yöt päivät, vaakunapukuiset palvelijat vastaanottivat tulijan ja kirkkaasti valaistuissa, tuohuksilta tuoksahtavissa etuhuoneissa tiedusteli päivystävä kotipappi käymämiesten asioita, ennenkuin hän laski heidät piispan puheille, joka kuin kuningas jakeli armoaan taikka nuhteitaan…
Vartioimatta oli nyt avonainen portti, ja holvikäytävissä ja etuhuoneissa lemahti asumattomuuden homeinen kosteus. Suurin osa taloa oli näet autiona, ja vain pieni lamppu paloi niiden parin huoneen eteisessä, jotka Erik Sveninpoika oli laitattanut itselleen auttavasti asuttavaan kuntoon, — nukkavieru suntio vastaanotti siellä nyt saapuvat vieraat.
Pietarin tullessa olivat jo useimmat kirkon ylipapit koolla, puhutellen vaalipiispan luona vierailevaa Upsalan arkkipiispaa, joka istui kunniapaikalla pöydän päässä. Nuorimpana kanunkina, joka lisäksi tiesi olevansa vailla mahtavampain suosiota, istahti Pietari vanhan, tilaisuutta varten siistityn kokoussalin varjoisimpaan nurkkaan, sieltä kuunnellakseen käsittelyjen menoa. Mutta tulipa isäntä, pieni ja huolestuneen näköinen Erik-piispa, — joka vuosi sitten oli ollut valmis julistamaan Pietarin pannaan — häntä sinnekin puhuttelemaan, ikäänkuin osoittaakseen, ettei hän kanna mitään henkilökohtaista kaunaa.
— Huonot ovat nyt viestit joka taholta, valitti piispa otsa poimuissa.
— Niin, vihollislaivojakin kuuluu taas vesillämme liikkuvan, virkkoi
Pietari.
— Vihollislaivoja vesillä ja sekasortoa maissa! huoahti pieni mies. — Piispa Johannes osaa siitä paljon kertoa. Tänne tulevat tänään valtaneuvoksetkin neuvottelemaan, taikka oikeammin, Erik Fleming juuri on tahtonutkin neuvotella kapitulinjäsenten kanssa.