Tapana oli uniooniajoilta asti, että Turun linnanherrat ja ne suomalaiset ylimykset, joilla oli valtaneuvoksen arvo, keskustelivat maan tärkeimmistä asioista piispan ja tuomiokapitulin kanssa, jotka siten tulivat ottaneeksi osaa Suomen maalliseenkin hallintoon, mikä edesmenneinä aikoina paljon suuremmassakin määrin oli ollut kirkon esimiesten huolena. Näitä hallintoasioita varten oltiin nytkin koolla, mutta eräät niihin punoutuneet kirkolliset kysymykset näkyivät aluksi enimmän kiinnittävän keskustelijain huomion.
Arkkipiispa kuului äskensaapuneille prelaateille pöydän luona juuri selittävän virka-asemansa tuskastuttavaa tukaluutta.
— Emme suinkaan ole Upsalassa asettuneet näitä uusia vaatimuksia jyrkästi torjumaan, puhui hän kuin puolustautuen. — Päinvastoin, onhan kirkossa korjaamisen varaa. Olemme siten ottaneet käytäntöön kansankieliset saarnat, olemme rangaisseet taitamattomia ja huonosti eläviä pappeja, olemme ryhtyneet raamattua ruotsintamaan, että sitä maallikotkin voisivat lukea, niinkuin nyt vaaditaan, olemme vapaaehtoisesti luopuneet isoista osista tulojamme, — lyhyesti, olemmehan mukautuneet, missä suinkin olemme voineet.
— Ehkä liiaksikin, virkkoi tuima tuomiorovasti Hannu Pietarinpoika väliin. — Vaatimukset siitä vain kasvavat, niin käy täälläkin.
— Ehkä liiaksikin, myönsi arkkipiispa. — Mutta kaikkeenhan emme voi suostua, sellaiseen, mikä sotii kanoonista lakia vastaan, kuten pappien naimiseen taikka sielumessujen poistamiseen. Ja kirkon omaisuutta ei meillä ole oikeus luovuttaa…
— Siinäpä se juuri onkin vaikeuksien ydin, valitteli Erik
Sveninpoika. — Siitä olemme täälläkin pahemmassa kuin pulassa.
— Mutta jos potkimme vastaan, saamme pian itse potkun, jatkoi arkkipiispa, käyden kertomaan omia onnettomuuksiaan. — Minä olen jo monta aikaa ollut poissa Upsalasta, ja nyt minut lähetetään Moskovaan. Mitä minä Moskovassa teen? Kyllähän te Suomen miehet paremmin kuin minä, joka olen puolen ikääni asunut Roomassa, tunnette ne täkäläiset rajariidat ja rajasopimukset, joista siellä olisi neuvoteltava. Ei, minut on yksinkertaisesti karkoitettu pois hiippakunnastani, ja samoin käy lopulta kaikille, jotka koettavat pysyä katoolisen kirkon perustuksilla. Mutta nykyisissä oloissa tunnen karkoitukseni vapautuksekseni, — tuskinpa enää yritänkään palata hiippakuntaani, vaan palaan sen sijaan minulle rakkaisiin kirjoitustöihini.
Näin kertoi katkeroituneena Ruotsin ylipaimen, ja alakuloisina, kukin omaa kohtaloaan ajatellen, sitä Suomen kirkon pääpapit kuuntelivat. Kuninkaan nimeä ei mainittu, mutta jokainen tiesi, että häneen syytökset kohdistuivat; hän oli häikäilemättömyydellään ja tarmollaan lyönyt lamaan kirkon mahtavat mahtimiehet, hänen ymmärrettiin ajavan yhtaikaa kuningasvallan ja luterilaisuuden asiaa, ja siitä olivat hänelle mielet karvaat.
Keskustelut pöydän luona keskeytyivät, kun maallikkoherratkin jo rupesivat kertymään piispan kokoushuoneeseen. Valtaneuvoksia oli nyt Suomessa useita. Fleming-veljekset, Erik ja Ivar, nauttivat Suomen vapauttajina tanskalaisvallasta sekä kansan suosiota että kuninkaan suurta luottamusta. Vanhaksi ja raihnaiseksi oli jo käynyt Knuutti Juhonpoika, Laukon herra, joka saapui yhdessä Fleming-veljesten kanssa piispalaan. Tyyni ja tasainen hämäläinen, Björn Klaunpoika, Lepaan herra, tuli Turunlinnan käskynhaltijan Jöns Westgöten seurassa; viimemainittu kuului kyllä Ruotsin pikkuaatelistoon, ollen äskeisen vapautussodan luoma nousukas, mutta hän oli kuninkaan luottamusmies ja kantoi sellaisena suurmiesten parvessakin päänsä korkealla. Saapuipa kokoukseen uuden tuomiorovastin velipuolikin, Pietari Fleming, Friskalan herra, jonka tuonnaista murhaavaa mellastusta ei enää kukaan muistellut. Johtavana miehenä oli nuoremmuudestaan huolimatta kuitenkin ilmeisesti Erik Fleming, joka itsetietoisena istahtikin seinustapenkille, arkkipiispan viereen, ja rupesi tämän kanssa leikillisesti tarinoimaan:
— Mekö siis yhdessä nyt lähdemme Moskovaan tuon tuiman suuriruhtinaan pakinoille. Arveletteko, että meillä on entinen nahkamme jäljellä sieltä palatessamme?