— Mieluisinta olisi ehkä lähettäjilleni, jos sinne minulta jäisi pääkin, vastasi Johannes Magni katkerasti.
— Ei, päättöminä me emme sieltä palaa. Mutta mitä me nyt siis suuriruhtinaalle esitämme ja mitä häneltä vaadimme…, niin, juuri siitä on meidän tänään kaikkien yhdessä neuvoteltava.
Kotvan ajan koski nyt neuvottelu piispansalissa niitä riidanalaisia rajajuttuja, joista Erik-herralla oli kuninkaalta saamiaan asiakirjoja mukanaan, sekä Savon ja Pohjanmaan miesten kahakoita rajantakaisia karjalaisia vastaan, joista olisi lisätietoja tarvittu. Mutta pian poikkesi taas tarina niiden kirkollisten kysymysten aloille, jotka mieliä yleisimmin jännittivät. Moskovan-lähetystön kustannukset oli aina kitsas kuningas määrännyt Turun tuomiokapitulin suoritettavaksi, ja siitä syntyi myrsky.
— Mitä varoja meillä on siihen käytettäviksi? ruikutti Erik Sveninpoika haikeasti. — Valtakunnan tarpeisiin ja Lyypekin velan maksuun on täältä jo peritty ja viety kaikki, mikä suinkin on saatu irti. Nytkin kannetaan ruunulle kaksi kolmannesta kirkon kymmenyksistä, kuten Jöns-herra hyvin tietää, — kysyn, mitä jää meille jäljelle edes kirkkoa täällä ylläpitääksemme?
Pöydän ympärillä istuvain prelaattien kasvot olivat käyneet erittäin ilmeikkäiksi, kaikilla näytti olevan tästä asiasta jotakin sanottavana.
— Minun poloisen tehtäväksi on kuningas määrännyt tuomiokirkon verottamisen, huokaili vallan masentuneena mestari Gasparus, joka tunsi tämän käskyn häntä, paavinkirkon oikeuksien uskollisinta aseenkantajaa, aivan henkilökohtaisesti loukkaavan.
— Emme voi yksityisestikään saada enää mitään kokoon, säesti Hannus Pietarinpoika sangen harmajana. — Minunkin on maksettava kuninkaalle 200 markkaa nimityksestäni, vaikka siihen tuskin tuomiorovastin kapat enää riittävätkään.
Syvemmin kuin tämän rahallisen vahingon tunsi uusi tuomiorovasti kuitenkin sen häpeän, että häntä, kirkon ensimmäistä prelaattia, oli ikäänkuin sakotettu siitä, että hän oli tälle paikalle tullut kuninkaan luvatta. Kustaa Vaasa oli näet kirjeessä ankarasti moittinut Turun tuomiokapitulia, joka oli hänelle ilmoittamatta toimittanut tuomiorovastinvaalin; ja vaikka hän olisikin sen vaalin voinut kumota, — niin hän oli kirjoittanut —, oli hän sen kuitenkin jättänyt voimaan mainitulla rahallisella ehdolla — kuin armosta!
— Eikä ole piispantuloistakaan mitään liikenevää, vakuutti vaalipiispa edelleen. — Sekin vähä, mikä jää ruunulta jäljelle, on täällä vielä jaettava kahtia — niinkuin valtakin!
Hän heitti halveksuvan silmäyksen pöydän toisessa päässä istuvaan vihkipiispaan. Tämä yritti vastata, mutta Jaakko Vennä, joka oli asettunut prelaattien joukkoon, ehtikin ennen häntä ja kävi surkealla äänellä valittamaan: