— Kovat ajat — kuinka kävi nyt äsken Uudenkuorin palkkatulojenkin…? Minä olen kynitty mies!
Pietari myhähti nurkassaan. Hullusti oli todella viime aikoina käynyt suuriin menoihin tottuneen Jaakon. Setä oli määrännyt melkein koko omaisuutensa kirkollisiin tarkoituksiin. Kun sitten kuningas puuttui tähän testamenttiasiaan, epäilivät monet, että siinä olivat Jaakon sormet mukana. Mutta jos hän oli toivonut kuninkaan avulla saavansa sedänperintöjä, oli hän pahasti pettynyt, sillä kuningas oli vain käskenyt lohkaista osan tuomiorovastin varoista — hänelle itselleen, kuninkaalle. Ja nyt oli kaiken lisäksi tuo satoisa Uudenkuorin prebenda ilman muuta sekin siepattu Jaakon käsistä ja peruutettu ruunulle. Nuori Vennä oli kyllä sen sijaan saanut toisen viran, hänestä oli tullut kaupunginpappi, curatus urbis, joka oli lihava pala sekin, mutta kuitenkin puolta laihempi. Tosiaankin, sen saattoi ymmärtää, että Jaakko puhui murtuneella äänellä…
Valituksia sateli yhä joka puolelta pöytää. Pappilat olivat jääneet korjaamatta, linnanväki niitti Pyhän Henrikin vainioita…! Vihdoin omasta nöyryytyksestään katkeroitunut arkkipiispa ikäänkuin kokosi kaiken huoneessa olevan haikeuden ja kaiken hengellisen suuttumuksen yhteen, ojentautuen yhtäkkiä seisomaan täysmittaiseen pituuteensa ja kysyen kumeasti:
— Voitteko te tätä kaikkea kestää, voidaanko siihen lopultakin alistua?
— Niin, voidaanko! vastasi kaiku joka taholta.
Asia oli tosiaankin vakava. Tuo sama kysymys tehtiin näihin aikoihin ilmeisesti Ruotsin valtakunnan monella kulmalla. Paavillisen kirkon päämiehet oivalsivat hyvin, että nämä ilmiöt yhteensä muodostuivat sille ja heille kaikille olemassaolon kysymykseksi. He näkivät, että tämän aineellisenkin voimansiirron kautta liukui valta ja vaikutus heiltä maalliselle vallalle ja että tämä tappio samalla merkitsi luterilaisuuden edistymistä.
— Omnia ruunt in pejus, olot pahenevat joka alalla, huoahti Arvid Lillekin, joka jo väsähtäneenä oli aikonut erota prelaatinpaikastaan, mutta näiden oireiden vuoksi päätti pysyä virassaan, ikäänkuin asemata puolustaakseen.
Mutta nuo oireet eivät huolettaneet ainoastaan paavillista papistoa, jonka valtaa ne uhkasivat. Pietari Särkilahti punnitsi nurkassaan tarkoin prelaattien koskettelemia ilmiöitä, samoja, joista hän äsken oli niin levotonna kysellyt oppi-isältään neuvoja. Kun kuningas sekausi kirkon asioihin, purki testamentteja ja möi prelaatinpaikkoja samoin kuin paavi, kävi kansa epäluuloiseksi ja ynseäksi uutta järjestystä kohtaan. Siitä oli jo oireita nähty. Puhdistetun opin henkeä oli siihen näissä oloissa vaikea valaa. Siksi oli uuden opin levittäjäin yhtä arkaillen, joskin päinvastaiselta kannalta kuin prelaattien, suhtauduttava tuohon maallisen vallan sille tarjoamaan apuun. Mutta sittenkin Pietarista tuntui, että hänen äskeiset epäilyksensä nyt piispalan salissa rupesivat haihtumaan.
Siellä keskustelu yhä kuumeni. Muistutettiin, että ne kapinat, joita eri tahoilla Ruotsissa äsken oli puhjennut, olivat isoksi osaksi juuri tällaisista kirkkoa polkevista syistä syttyneet.
— Taalalaiset kuuluvat panevan ehdoksi aseista luopumiselleen senkin, että ken lauvantaisin syö lihaa, se on hirtettävä, kertoi Gasparus. — Nuo talonpojat käsittävät vaistomaisesti asian ytimen.