— Ja todellakin, missä olisikaan alistumisen raja, jos tuohon kaikkeen suostuttaisiin, kysyi tuomiorovasti Hannus ankarana.
Mutta vihkipiispa Vincentius, joka ei äsken saanut sananvuoroa ja joka sitten ainoastaan vaillinaisesti oli voinut seurata yhä kiihtyvää, ruotsiksi käyvää keskustelua — Erik Sveninpoika ja arkkipiispa eivät näet ymmärtäneet suomea ja maallikkoherrat taas eivät latinaa —, hän kumartui nyt pöydän yli tuomiorovastin puoleen ja kyseli:
— Kuinka oikein tarkoitat, Johannes Petri? Ettäkö et maksaisikaan kuninkaalle niitä kahtasataa sakkomarkkaa?
Ja kun tuomiorovasti ei ollenkaan puuttunut tähän hänelle ikävään asiaan, jatkoi vihkipiispa vallan kauhistuneena:
— Ettäkö niskoittelisimme kuningas Kustaata vastaan, rupeaisimme kapinoimaan?
— Ei, ei, tokaisi nyt tuomiorovasti kärttyisästi, silmäillen sivulta Westgöteen, jonka läsnäolo keskustelun kuumuudessa oli monelta unhoittunut. — Tietysti minä maksan.
Vincentius kääntyi silloin piispallisen virkatoverinsa puoleen:
— Ja Erik Sveninpoika maksaa myöskin…?
Vaalipiispa ihan hätkähti, hän ei suinkaan aikonut ruveta sotakannalle ankaraa kuningasta vastaan, ja virkkoi kiireesti:
— Luonnollisesti, eihän siitä ole kysymys… Salissa syntyi pieni hiljaisuus. Mistä siis oli oikeastaan kysymys, mistä oli kiivastuttu ja uhmailtu?