Silloin harvapuheinen, jäykkä valtaneuvos Erik Fleming koroitti äänensä arkkipiispan viereltä ja virkkoi harvakseen:
— Tietysti te noudatatte kuninkaanmääräyksiä. Ne tuottavat teille, niinkuin monelle muulle, vaikeuksia, pettymyksiä ja huolia; uuden järjestyksen luominen vaatii paljon muutoksia ja paljon varoja, niinkuin se on paljon vertakin vaatinut. Mutta Kustaa Vaasa on nyt valtakunnassa ainoa mies, joka voi järjestyksen luoda ja koota revityn maan eheäksi. Olen paavillisen kirkon uskollinen poika minäkin, mutta se asia ei saa jäähdyttää uskollisuuttani kuninkaaseen. Meidän on kaikkien häntä toteltava, ei auta, ja tuettavakin. Minun ei tee mieleni lähteä Moskovaan ja olen siitä tehtävästä pyytänyt päästä; mutta hän käskee, minä matkustan, ja arkkipiispa matkustaa myös. Teidän ei tekisi mielenne maksaa kuninkaalle kymmenyksiänne, kappojanne eikä penninkejänne, mutta hän käskee ja te maksatte. Hänen on vastattava valtakunnasta meidän kaikkien puolesta, siksi hänen täytyy saada meitä käskeä.
Juro aatelismies puhui rauhallisesti ja vakuuttavasti. Napisevat prelaatit vaikenivat hiukan noloina oivaltaen, ettei siinä todella ollut muuta tehtävätä kuin maksaa pois, ja itsekseen koetti kukin lohduttautua sillä tiedollaan, että jäihän sentään tuloja loppujen lopuksi vielä joku määrä heillekin. Värähtämättömin kasvoin otti tuima tuomiorovasti taskustaan pötkyn kalmusjuurta ja haukkasi siitä palan, — se oli hyvää kiihtymystä vastaan —, ja talttuvasti huoahti Jaakko Vennä, kaiketi velkojiaan ajatellen. Pitkänhuiskea arkkipiispa kietaisi kauhtanansa liepeet tiukemmin pitkille sääriluilleen, ikäänkuin joka tapauksessa säilyttääkseen kaiken arvokkuutensa.
Sillävälin oli kokoussalissa taas käyty käsiksi noihin kiireellisiin rajanselvityksiin ja Moskovan lähetystön edessäolevaan matkaan, — jonka kustannukset lopulta kuitenkin olivat kapitulin varoista maksettavat. Mutta nurkastaan tähysteli Pietari Särkilahti pitkään ja miettiväisenä Erik Flemingiä ja päätteli itsekseen:
— Hän sanoi sen niin yksinkertaisesti ja varmasti, — siinä on kyllä sittenkin totta! Kuninkaan on taisteltava voittaakseen särkymyksen, häntä ajaa välttämättömyys… Meidän on sillävälin vain muokattava maata sitä syvemmältä, päästäksemme kerran me voittamaan ihmisten sydämet!
* * * * *
Muutamia päiviä myöhemmin istui Särkilahti taas omassa tuvassaan Turun luostarikorttelissa työpöytänsä ääressä. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat jo hekin palanneet Taivassalosta ja hommailivat nyt siellä ovensuussa, — Margareeta tuntui käristävän kylkisilavaa päivälliseksi, sillä aikaa kun nauriit tuhassa hautuivat. Tyttö takoi ateriaa odottaen lusikalla perhepöydän reunaa, ja avoimesta ovesta paistava syyskesän päivä kultasi hänen keltaiset kutrinsa. Pietari katseli tuvan perältä, työstään leväten, noita rakkaimpiansa. Eipähän ollut onnistunut prelaattien yritys julistaa hänen kultatukkaansa äpäräksi, — nyt niitä sakkorahoja ei enää kukaan vaadikaan! Ja hänen vaimoaan kunnioittavat jo kaikki naapurit hänen oikeana, aviollisena emäntänään.
Onnellinen oli hänellä koti. Ja työala oli suuri ja satoisa. Kun vain voimat kestäisivät puskea taas uuden talven…, se rinta, se rinta…! Siitä päivästä asti, jolloin Pietari ensi verensyöksynsä sai, oli se häntä heikontanut enemmän kuin hän uskalsi omilleen ja ystävilleen tunnustaakaan. Usein hän tunsi itsensä väsyneeksi, eihän hänen ennen tarvinnut näin työnsä keskellä levätä. Ja kuitenkaan ei olisi ollut varaa väsymykseen… Mutta Pietari ei tahtonut valittaa, hän oli kiitollinen jokaisesta hetkestä, minkä sai työskennellä koulussaan ja kirkossa…, ja sittenkin, kun hän ei enää saarnata jaksa, aikoi hän vielä kynällään syrjässä maaseudulla tehdä työtä surren asiansa hyväksi.
Hän kääntyi taas pöytäänsä päin. Edessään oli hänellä siinä Tukholmasta saamansa kirje, jossa mestari Olavi Pietarinpoika rauhoitti häntä Tammiston tilan johdosta. Mestari Olavi ei suinkaan puolustanut maallisen vallan liian rajua sekaantumista kirkon omaisuuteen, niin hän kirjoitti. Mutta kun kaksi kolmannesta kaikesta viljellystä maasta on joutunut luostarien ja kirkkojen haltuun, on sekä kirkon itsensä että valtakunnan vuoksi välttämätöntä, että siinä tasoitus tapahtuu. Pietari oli hänelle nyt vastaamassa, että hän itse pitkien epäilysten jälkeen ja kauan neuvoteltuaan Karpalaisen kanssa oli tullut samaan päätökseen ja aikoo rauhallisella mielellä pitää tuon kuninkaan hänelle lahjoittaman tilan "Tuskuluminaan"…
Mutta ensiksi oli hänen lopetettava jo maalla aloittamansa kirje Martti tohtorille, se oli muiden kiireiden vuoksi kauan jäänyt keskeneräiseksi. Näin oli hän siihen jo jatkoksi kirjoittanut: