— Me aiomme mennä naimisiin!
— Te…, sinäkin… naimisiin?
Niin yllättävä oli tämä sanoma Pietarillekin, naimisissa olevalle papille, että hän sitä tuskin uskoi, ja hänen vaimonsa vaikeni aivan epäilevänä lieden vieressä. Mikkokin, luostarinpriori…? Jopa peräytyi Pietari askelen taaksepäin katsoakseen, laskivatko hänen yksivakaat ystävänsä, totiset hengenmiehet, leikkiä. Mutta Mikko jatkoi tyynesti ja varmalla äänellä:
— Niin, kristilliseen avioliittoon, sinun esimerkkiäsi seuraten.
— Kuinka ja koska se on tapahtunut? uteli Pietari. — Mutta istukaa, kertokaa!
Ensi töikseen oli vieraiden nyt kerrottava, miten he kumpainenkin olivat tähän ratkaisevaan päätökseen tulleet. Sillan asian arvasi Pietari pikemmin sen mukaan mitä sakastissa ja kommuunissa jo oli juorupuheena huhuttu: Silta tahtoo välttää valheaviota! Mikon laita sitävastoin oli lyhyesti se, että hän, ruvettuaan kerran luostaristaan ihmisten ilmoilla liikkumaan, oli kesän kuluessa seurustellut Turussa vierailevissa vallasperheissä. Siellä oli hän tavannut jalosukuisen neiden Magdaleena Illen, Hannuntyttären Yläneeltä, joka isän kuoltua asui äitinsä kanssa Turussa ja liikkui Mikon sukulaisperheissä. Neito oli viettänyt edellisen talven Tukholmassa, äitinsä omaisten luona, oli siellä Suurkirkossa kuunnellut mestari Olavia ja innostunut ajan uusiin, uskonnollisiin virtauksiin. Näistä yhteisistä riennoista ja yhteisistä tuttavuuksista keskusteli Mikko usein tuon ennakkoluuloista vapautuneen, valistuneen neitosen kanssa… ja hänen sydämensä ei ollut luostarissa kivettynyt eikä hän sen sulamista vastustellut…
— Sitä aina ajattelin, huudahti Pietari tuon lyhyen lemmentarinan kuultuaan. — Sinä olet aina ollut hellyyden ja rakkaudenkaipuussa, säälien sinua usein saattelin Kaskenmäelle, sillä sinulle soveltuu luostari ja naimattomuus huonommin kuin kenellekään muulle. No niin, — jouduit siis satimeen?
— Menin tahallani tällä kertaa, avoimin silmin, vapaasti harkiten.
Olinhan viime aikoina epäillyt kovasti luostarikutsumustani…
— Kovasti ja rehellisesti, sen tiedän…!
— Halusin katkaista solmun, — nyt sen olen tehnyt!