Veret nousivat Pietarin ohimoille hänen siinä kuunnellessaan noita linnanherran mataloita, joskin hyväätarkoittavia tuumia, jotka taas tähtäsivät tuohon heidän muka läheiseen liittouteensa. Hänellä kuohahti mieli, mutta hän hillitsi sen samassa, itsekseen hymähtäen, ja vastasi tyynesti: — Jos asiat joskus vaativat, voin kuninkaissakin käydä…, nyt en sinne töiltäni jouda…
Ilta oli jo käsissä, kun Pietari Särkilahti palasi Kuusiston kuninkaankartanosta ja käveli takaisin rantaan. Hän oli sisarensa puolesta iloinen, eikä liian toimeliaan linnanherran valtioviisailukaan ollut saanut häntä suuttumaan. Kunpa hän saisi kansan ymmärtämään työnsä tarkoituksen, silloin ei hän välittäisi viisastelevista hallitusherroista! Nähtävästi osoittaakseen suopeuttaan ja kunnioitustaan oli Jöns Westgöte hankkinut Pietarille venheen ja soutajat saattamaan hänet vesitse Turkuun asti. Soutajia odotellen seisoi Pietari hetken nuottatalaan viereisellä törmällä katsellen matalan, kellertävän vesakon takaa kohoavia piispanlinnan muureja. Auringon laskettua näyttivät ne nyt paljon synkemmiltä ja jylhemmiltä kuin päivällä; tuo möhkäle, tuo ennen rientoisan elämän äänetön vuori, teki nyt todellakin melkein peloittavan autiuden vaikutuksen. Muurin kupeilla kasvoi muutamia korkeita haapoja, joiden latvat kohosivat rintavarustuksen yläpuolelle, ja iltatuulen niitä huojuttaessa näyttivät ne todellakin tummilta, liehuvilta olennoilta, — kai ne myrskyn aikana kohisivatkin. Lounaiselta taivaanrannalta nousi tuulen mukana mustanpuhuvia, pilkottuja pilvenlonkia. Olipa muuankin muurin takaa kasvava pilvi kuin jättiläisratsastaja, joka istui loimipeitteisen hepohirviön selässä.
— Siinähän nyt onkin Kurki-piispa, huudahti Pietari itsekseen. — Ainakin voisi säikkyvä mielikuvitus helposti tehdä haamun tuosta hirviöstä.
Hän istahti mättäälle ja katseli kauan tuota verkalleen kohoavaa kuviota, puhuen itsekseen:
— Miksi ratsastelet siellä rauhatonna, sinä Suomen mahtava kirkkoruhtinas? Suretko sitä, Arvid Kurki, että uusi aika kalvaa vanhaa, hierarkista mahtiasi ja kaatelee sen haurastuneita pylväitä? Tyynny, vanhus, näethän: mitä vikoja uudella ajalla lieneekään, se on kuitenkin elävämpi, välittömämpi ja rehellisempi kuin se teidän ulkokuorinen, kuollut aikanne, — tunnusta pois se, Arvid Kurki.
Hämäräksi kävi syysilta, ja tuijottavan istujan silmissä rupesi taivaalle kohonnut pilvenlohko yhä enemmän saamaan leveän, ankaran ratsastajapiispan muodon, — niin, olihan kuin suippopäinen hiippakin olisi pilvikuvan kiireelle kasvanut.
— Älä kiivaile, ymmärränhän sen kylläkin, että olet meihin ja työhömme tyytymätön, puheli Pietari itsekseen. — Enkä siitä moiti sinua, joka ehyeltäsi olit oman aikasi edustaja. Jos vielä olisit elävien ilmoilla täällä Suomen kirkon päämiehenä, niin tuiman taistelun saisimme sinua vastaan kestää ja vaikeammin pääsisi puhdistettu oppi hiippakunnassasi siementymään. Usein sinun rautakourasi meitä kiristäisi, ehkä hetkeksi kuristaisikin. Itse johdit kirkossasi kaiken, itse halusit kylvää, mitä oli kylvettävä, — toisten kylvön olisit aina armotta kitkenyt pois! Sitäkö nyt tuskailet, että katoliset jälkeläisesi eivät osaa olla yhtä kovia kuin sinä? Mutta ajattelepas, rautakoura! Kenties oli sentään onneksi sinullekin, että juuri oikeaan aikaan löysit hautasi Pohjanlahden laineissa. Sillä olisihan sinun kovuudestasi huolimatta kuitenkin lopulta ollut kaaduttava suuren, voittavan aatteen tieltä. Mutta sinun jäykän niskasi olisi ollut vaikea taipua, sinun ylpeän mielesi olisi ollut raskas kestää romahdustasi, joka vielä olisi saattanut käydä pienelle kansallemmekin liian rajuksi…!
Pilvi oli jo kohonnut muurinreunan yläpuolelle ja hajaantui vähitellen veljiensä joukkoon hallavalle taivaalle. Pietari lausui sille vielä ikäänkuin iloisemmat, sovinnolliset tervehdykset:
— Haihdu rauhassa taivaalle, sinä Arvid Kurjen ankara haamu, älä suotta levottomilla retkilläsi peloittele kotiseutusi taikauskoisia pikkueläjiä. Aika on nyt kuitenkin taittunut, et voi sille enää mitään. Omana aikanasi saatoit esiintyä juhlallisena ja jyrisevänä niinkuin tuomion Jehova, — nyt älä enää jyrise! Uusi aika tarvitsee omat, uudet miehensä, suo heillekin työpäivänsä, jolloin he omilla aseillaan taistelevat totuuden puolesta!
Soutajat saapuivat rantaan. He katselivat kummissaan kanunkia, joka noin jäykästi tähysteli vanhaan linnaan päin, ja hekin kääntyivät säikähtäen katsomaan, näkyisikö muurinharjalta taas joku kamala kuvatus… Ei toki näkynyt nyt Kuusiston harjoilta mitään kummitusta, ja he tarttuivat ravakasti airoihinsa.