Taas istui Pietari perässä, nyt selkä linnaan päin. Mutta vielä kerran hän, venheen jo lahdensuulla halkoessa nousevia laineita, kääntyi silmäilemään taakseen, ikäänkuin jäljellejäävää tuttavata hyvästellen. Ja hämärään häipyvän linnan näkymättömälle haltijalle hän hiljaisissa mietteissään lausui:
Emme saaneet, Kurki-piispa, koskaan tietää, annoitko, Hautasaaren rannassa erotessamme, meille siunauksesi vaiko kirouksesi. Mutta kumman tahansa annoitkin: Lepo sielullesi, piispavainaja!
XVIII. ERO LUOSTARISTA.
Lapiot kalahtelivat kinoksen läpi jäätyneeseen maahan, kun kaksi maallikkoveljeä pyhän Olavin luostarin pihalla eräänä harmajana joulukuunaamuna loi lunta, avatakseen käymätiet veljeskunnan pitkästä, matalasta koppirakennuksesta kirkkoon ja sieltä portille. Parin päivän pakkasen jälkeen oli nyt koko yön satanut lunta, — talvi näkyi tulleen oikein jäädäkseen.
Pitkäliepeiset munkit, joilla oli koipisaappaat jaloissaan, kintaat käsissään ja kauhtanaan kiinnitetyt, suippokärkiset piippalakit tiukasti sidottuina pulleille, parrattomille poskilleen, loivat lunta laiskasti, väliin pysähtyen katsomaan varpusia, jotka noukkivat murusia pylväskäytävän sillalta, väliin taas unohtuen lapioittensa varaan vastakkain tarinoimaan verkkaisesti ja vetelästi:
— Illalla kuuluu priori pitäneen kokouksen konfessorien kanssa, kertoi toinen. — Tuomas-veli oli kuunnellut oven raosta, — ei ollut esimies luopunut hurjasta päätöksestään!
— Hän eroo siis ja lähtee maailmalle. Eipä olisi sitä uskonut noin hiljaisesta ja hurskaasta miehestä!
— Paholainen sai hänet pauloihinsa. Johan se kesällä nähtiin: Ennen ei abotti liikkunut luostarista mihinkään, yhtäkkiä rupesivat häntä sitten hurmaamaan maailma ja naiset…
Lapiomies lausui tämän kammoa suhahtavalla äänellä. Mutta hänen toverinsa löi lapion lumeen ja virkkoi kyllästyneenä:
— Älä tekeydy, ketä ne eivät hurmaa! Lähtisit täältä sinäkin, jos olisi huttu muualta yhtä helposti tiedossasi. Mutta lähtö täältä voikin tulla pian meille kaikille, sillä vähänpä tänne ihmiset enää lahjojaan kantavat.