— Niin, ohenemaan on ruvennut rokka, kavalat ovat saatanan vehkeet…!
Pari risaisiin lammasnahkaturkkeihin puettua kerjäläistä kahlaili portista sisään, ja lapio rupesi nyt kumahtelemaan jäätynyttä lautasiltaa vastaan, kun työveljet loivat siitä lunta valmistaakseen tilaa näille aterianodottajille.
Se kumahdus kuului nousevan päivän tervehdyksenä monen seinän läpi siihenkin koppiin, missä eroava priori oli yökauden valvonut ja rukoillut aukinaisen raamatun edessä.
— Nyt on siis aamu…, kulunut on viimeinen luostariyöni, virkkoi hän itsekseen, kohottaen kirjasta kalpean päänsä.
Pitkän syyskauden oli Mikael Karpalainen valmistautunut tähän aamuhetkeen, mutta hiukan arka oli sittenkin hänen silmäyksensä, jonka hän nyt käryävän rasvalampun valossa heitti ympärilleen yksinäiseen tummaseinäiseen huoneeseensa. Olihan hän, mielensä kapinoita kukistellessaan, niin usein todistanut tämän kopin ainoaksi rauhansa kodiksi, jossa hän elää ja kuolee, että hänen nyt yhä uudelleen täytyy itselleen särkeä tuo vanha kuvitelmansa… Tuossa oli rukousjakkara, jossa näkyivät hänen polviensa jäljet, tuossa vuode, jossa hän taas vain illasta oli hetkisen levännyt…, ei, juuri rauhaahan hän ei vuosikausien rukousten avullakaan ollut täällä sieluunsa saanut! Raatelevain epäilysten ja riuduttavain, hedelmättömäin taistelujen paikka oli tämä kammio hänelle ollut. Jos hän olisi jatkanut sitä taistelua vielä monet, pitkät vuodet, olisi se ehkä lopuksi tauonnut. Mutta se olisi silloin ollut turtumuksen, vanhuudenheikentymisen valherauhaa. Ulkonaisen ihmisensähän hän oli täällä saanut kuritetuksi ja kukistetuksi, mutta sisimmille ajatuksille ja tunteille ei mahtanut mitään jouhipaita eikä ruoska. Hän olikin ne apukeinot jo aikoja sitten tehottomina hylännyt, ja nyt oli tullut itse taistelupaikan, luostarikammion, vuoro.
— Olenhan nuori vielä, tahdon taistella elävän elämän keskuudessa, taistella korkean asian puolesta, enkä yksin oman rintani toivottomissa kamppailuissa. — Niin hän taaskin hiljakseen hoki, vakuuttaen itselleen, että tämä erakkoelämä on pohjaltaan vain itsekkyyttä.
Asiansa tässä talossa oli hän jo laittanut selväksi. Hän oli syksyllä käynyt Sigtunassa, Pohjoismaiden eli Dacian mustainveljeskuntain ylijohtajan Martti Skytten puheilla, ja tälle rehellisesti esittänyt epäilyksensä ja luopumisaikeensa. Ja tuo syvällekatsova vanhus, joka itse eli ankarana luostarissaan, oli vahvistanut häntä päätöksessään…, jos epäilet niin eroa, työtä on yrttitarhassa muuallakin, niin oli sanonut tuo herttainen ukko, ja siunauksensa oli hän luopuvalle antanut. Itse luostarissa oli Mikael Karpalainen vasta edellisenä iltana lopullisesti ilmoittanut pappisveljesten konventille aikeensa. Siellä oli isä Anselmus yksin vakuuttavasti puhuen koettanut horjuttaa hänen päätöstään…, muut olivat vain hätäilleet siitä, kuinka luostarin maine ja suosio tästä erosta kärsii. Tämä vetoaminen laitoksen aineellisiin etuuksiin ja sen eläjäin hyvinvointiin oli Mikkoa nyt, niinkuin monesti ennen, tympäissyt, ja hän oli äkkiä lopettanut kokouksen, kehoittaen vain konfessoreita valitsemaan itselleen keskuudestaan esimiehen, — aamulla, tertian jälkeen, hän aikoi lähteä.
— Aamulla, nyt on aamu! — Halkosylys romahti jossakin kaukana, luostarin suojia käytiin lämmittämään. Eteisessä kuului askeleita, alkava päivä kutsui veljekset yhteisen kodin tavallisiin, arkisiin askareihin…, häntä ei enää…!
Mikko nousi kiireesti ja astui kylmään käytävään huuhtelemaan siellä olevassa sammiossa kasvojaan ja käsiään. Veden peitti hieno jääriite, mutta ei se Mikosta kuitenkaan tuntunut kylmältä, se vain virkisti hänen ihoaan, joka sittenkin mahtoi olla hiukan poltteinen… Miksi? Eikö hän ollutkaan aivan tyyni ja varma? Oli, toki, niinhän hän oli päättänyt olla…
Mikko palasi koppiinsa, sulki huolellisesti pöydällä levällään olevan raamatun, jonka hän siihen jätti luostarin omaksi, otti naulakosta, ovenpielestä, luostarin avaimet, jotka hänen oli valitulle jälkeläiselleen jätettävä, ja polvistui vielä kerran rauhallisesti kuluneelle jakkaralleen, rukoillen nöyrästi, että hän tähän huoneeseen saisi jättää sielunsa kaikki epäilykset…