Äkkiä hän siitä hypähti, — kolmirauta helähti pyhän Annan kappelissa kolme kertaa, kutsuen veljet tertiaan, aamumessuun… Vavahtiko hänen sydämensä todella noin rajusti, — ei, pientä levottomuutta se vain oli, nythän hänen tuli pitää jäähyväismessunsa, siellä jo ehkä veljet odottivat… Tasaisin, verkkaisin askelin käveli hän käytävän läpi ruokahuoneeseen, jossa pöytä jo oli katettu — aamumessusta palattiin näet aina kiireellä ruokapöytään, johon höyryävät maljat sillävälin oli kannettu. Oli siinä leipä taitettu vielä Mikonkin paikalle, niinkuin tavallisesti…
Ovensuussa odottivat pappisveljet, seuratakseen saattokulussa prioria messuun. Mikko tervehti heitä tavallista sydämellisemmin. Munkit vastasivat kaavamaisesti kuin aina: kukaan ei puhumaan käynyt, ei eroa valittamaan, ei kaipaustaan ilmaisemaan, vaikenevien tylsien katseiden tunsi Mikko vain itseensä kohdistuvan. Veljet olivat miltei kaikki vanhoja miehiä — nuoria ei näet viime aikoina ollut luostariin liittynyt — eikä heidän ollut tapanakaan ilmaista välittömästi tunteitaan… Vai eikö heillä Mikkoa kohtaan ollutkaan mitään tunteita…?
Kirkossa paloivat talikynttilät harvassa, niinkuin arkimessussa ainakin, ja ääni kajahti kalseana ja kylmänä huurunpeittoisista kiviseinistä. Juhlallisemmaksi oli Mikko kuvitellut tämän jäähyväismessunsa… Hän koetti puolestaan valaa siihen sydämellisyyttä ja lämpöä, mutta tunsi, kuinka Ave Maria kajahti kiirehtivään arkinuottiin niinkuin aina aamumessussa, kuuman eineruoan odottaessa. Vasta kun priori kävi suomeksi lausumaan jäähyväisensä jääville veljille, kertoen heille rehellisesti mutta turhaan koettaneensa paeta maailmaa, ja kehoittaen heitä tutkimaan sydämensä häntä tuomitessaan, vasta silloin tunsi hän rinnassaan lämpöisen laineen. Mutta silloinkin seisoi tuo musta rintama hänen edessään kylmänä, eivätkä hänen sanansa kimmauttaneet siitä mitään vastakaikua. Mikko koetti taas lukea mielialoja munkkien kasvoilta: toiset olivat välinpitämättömät, toiset kai halveksivat luopiota, toiset ehkä vihasivatkin…, niin, olihan se ymmärrettävää. Ainoastaan muutamat säkkiveljet ja kerjäläiset itkivät, — itkivätkö hekään kaipaustaan vaiko vain rokkansa huonontumista…? Puhujan kurkkua puristi, hänen äänensä sameni, hän lopetti melkein töksäyttämällä jäähyväissanansa; luki virallisesti paternosterinsa ja poistui kuin paeten alttarilta. Työveljet riensivät ruokahuoneeseen, lumi narskui ja ovet paukkuivat. Yksin riisui Mikko messupukunsa, veti talviviitan hartioilleen ja käveli jo tyhjentyneen, kumahtavan kirkon lävitse ulos. Puolihämärälle pihalle olivat pappismunkit pysähtyneet, seisoen siellä syrjässä taajana ryhmänä hiljaa keskustellen. Ainoastaan vanhin heistä, isä Anselmus, palasi kirkon ovelle. Mikko kiiruhti hänen luokseen iloiten, että toki joku tahtoi tulla yksityisesti hänen puheilleen, ja ojensi sydämellisesti molemmat kätensä vanhalle munkille. Tämä tarttui viivytellen ojennettuihin käsiin, piteli niitä kuin hämillään ja kysyi sitten:
— Tässäkö aiot meistä erota?
— Niin, veli, tässä eroavat tiemme. Koettakaamme kukin tahollamme…
Mikko aikoi lausua, että totuuttahan voidaan etsiä monella tavalla…, hän tapaili tuokion sanoja, saadakseen esille sydämensä purkautumatta jääneet sisimmät tunteet. Mutta sillaikaa ehti jo munkki lausua:
— Minun asiakseni on nyt jäänyt toistaiseksi hoitaa täällä avaimia…
— Niin avaimet… — Mikko ikäänkuin putosi alas herkästä mielialastaan…, hän oli luullut munkinkin sulanein mielin tarttuneen hänen käsiinsä, mutta tunsi nyt tuon kättelyn kylmäksi ja kovaksi… Avaimet olivat hänen vyöllään, ja kiiruhtaen kävi hän niitä irroittamaan. Mieskohtaisesti oli hän aikonut hyvästellä toisiakin veljiä, mutta nyt asettui kuin tulppa hänen tunteittensa tielle…, hän ei tiennyt, odottivatko edes häntä nuo syrjään ryhmittyneet munkit, vai väistivätkö he häntä tahallaan… Kiduttavaa oli jatkaa kiusallista hetkeä, — Mikko työnsi avaimet isä Anselmuksen kouraan, kietaisi viitan ympärilleen ja käveli kuin paeten portille, tuntien koko ajan selässään aamuhämärällä pihalla ääneti seisovain veljein kylmät, karkoittavat katseet.
Terävinä ja pistävinä pieksivät tuulen lennättämät lumihiutaleet kinoksen läpi kahlaavaa miestä. Tämä kiirehti askeleitaan, laskeutuen myötämaata kaupunkiin päin. Hän kuuli portin takanaan sulkeutuvan ja todisteli itselleen, että toisenlaistahan hänen eronsa luostarista ei voinutkaan olla…, olihan hän vapaasti päätöksensä tehnyt. Niin kolkkoa ja yksinäistä oli siinä kahlata…, mutta itsehän hän sen niin oli tahtonut, olihan hän nimenomaan kieltänyt ystäviään tulemasta häntä hakemaan luostarista. Nyt yksinäisellä tiellään häntä vain vainosivat noiden jäljellejääneiden kylmät katseet, ja varsinkin yksi muisto häntä vaivasi: Miksi itkivät säkkiveljet kirkossa…? Ei, eivät hekään tietysti voineet häntä, luopiota, ymmärtää…!
Luostarikorttelissa oli kinosten väliin poljettu kapea käymätie, ja oviensa edustalla lakasivat pikkutalojen emännät lunta. Mikko melkein odotti heiltä jotakin myötätuntoa…, vai katselivatko hekin häntä tylysti…? Joutavia, hehän tietysti eivät hänen kulkuaan paljon huomanneetkaan, joka aamuhan he olivat tottuneet näkemään hänen näinikään astuvan luostarista kapitulinkouluun, — mistäpä he aavistaisivat hänen sieltä nyt astuvan viimeistä kertaa…?