Torilla puhalsi kylmästi pohjoinen viima, joka puistatti yön valvonutta miestä, ja tämä oikaisi senvuoksi kiireesti suojaisemmalle Hämeenkadulle, välttääkseen samalla pappien paljon kulkemaa Kirkkokatua. Mutta koulua lähestyessään täytyi hänen hetkeksi pysähtyä: hänen täytyi pakottaa itsensä tyyneksi ja varmaksi… Mitä, eikö hän sitten ollutkaan varma? Oli, tietysti — reippaasti nousi hän koulutupaan, josta kuin virkistävinä kajahtivat nuoret, iloiset äänet.

Pietari astui häntä vastaan rohkaiseva ilme kasvoillaan, — Mikko tunsi heti, että toveri oli hänen silmistään lukenut hänen levottoman, rikkinäisen mielentilansa. Mutta enempiä kyselemättä virkkoi Pietari vain tervehtiessään:

— Nyt olet siis eron tehnyt mustista veljistä!

— Niin, sieltä nyt tulen…

— Haavaa kirvelee vielä hiukan, mutta se kyllä antautuu. Nyt voit siis omistaa teineille kaiken aikasi, — kylläpä tarvitaankin, sillä pappisluokka vie minulta jo kaiken aikani ja voimani.

He keskustelivat hetken rauhallisesti molemmille rakkaaksi käyneestä koulustaan. Yhä useampia nuorempia pappeja ja vikarioita oli viime aikoina sekä Turusta että maapitäjistä pyrkinyt Pietari Särkilahden oppilaiksi. Toiset olivat sen tehneet innostuneina opinuudistukseen, toiset käytännöllisemmistä syistä. Turunkin hiippakunnassa oli näet jo kuninkaan käskystä ruvettu vaatimaan, että papit sunnuntaisin pitäisivät messun loputtua kansan kielellä saarnan, mutta se oli papeille, jotka olivat kasvatetut vain vanhoja, kaavamaisia kirkonmenoja suorittamaan, sangen vaikea urakka. Raamattua eivät useimmat heistä tunteneet, ja henkisten käsitteiden esittämiseen rahvaan kielellä ei heidän taitonsa riittänyt. Pietari, joka itse jo vuosikausia oli uskon asioista kansalle puhunut, opetti heille nyt esimerkeillä ja harjoituksilla, miten suomenkieli kylläkin sopeutui saarnakieleksikin, kun vain tahto on hyvä. Hiljaa mentiin eteenpäin ja työn varrella into kasvoi.

Siten oli kapitulinkouluun vähitellen syntynyt aivan uusi luokka, ja uusia suojiakin oli "Kreikan linnassa" ollut kuntoonpantava. Aloitteleville teineille opettivat apuopettajat alakerrassa latinanlukua, ja yläkerran suuri koulutupakin oli ollut jaettava kahta tarkoitusta palvelemaan. Sen peräosassa harjoitteli Pietari pappisoppilaitaan, oven puolella opetti taas Mikko Karpalainen vanhemmille teineille kreikkaa ja logiikkaa ja nelijakoisten tieteiden alkeita.

Oman työnsä lomitse näki Pietari ystävänsä tavallisella hartaudellaan antautuvan opetukseensa, ja hänen matala, mutta kantava äänensä kuului sieltä rauhallisena kuin ainakin. Mutta joskus se ääni tänään kumminkin omituisesti katkeili, — ilmeisesti Mikko ponnisti pitääkseen ajatuksiansa koossa. Tunti meni niin toisensa perästä. Mutta kun aamurupeama päättyi, silloin hävisi Mikko äkkiä meluavain, vapauteensa rientäväin teiniensä mukana. Pietari odotti häntä tuokion, mutta käveli sitten viereiseen taloon, jossa kanungeilla ja koulumaistereilla oli asuntonsa. Siellä oli Mikollekin toistaiseksi huone varattu ja siellä suuressa, kylmässä kivihuoneessa, joka oli äsken jätettyä luostarikoppiakin kolkompi, Pietari hänet tapasi.

Epäilys oli hänet vallannut kaikista ponnistuksistaan huolimatta. Työn jälkeen oli jännitys lauennut. Koulusta oli hän aina ennen kävellyt luostarinsa hiljaiseen rauhaan, nyt ei hänellä enää ollut sitä kotia eikä pakopaikkaa, — sitä ajatellessa kävi aamukauden salaa jäytänyt ahdistus hänessä ylivoimaiseksi. Siellä hän nyt istui hämärän huoneen peränurkassa, ja vilun väreet puistattivat hänen hentoja hartioitaan.

Kun hän näki Pietarin seisovan edessään, puhkesi hän kuumeisesti kysymään: