— Petinkö itseni, Pietari? Sarinko kaikki, mitä vuosien varrella olin koettanut rakentaa? Eksyksiinkö taaskin ajausin?
— Etkö saanut vielä poikki kaikkia juuria, jotka sinut sitoivat luostarielämään? kysyi Pietari vastaan rauhallisesti.
— Oi, vieraaksi tunsin itseni siellä, vieraaksi tunnen itseni täälläkin, olen kuin juureton puu! Sano, Pietari, etsinkö todella totuutta?
— Lepää hetkinen, kehoitti Pietari, — itse löydät kyllä sitten vastauksen kysymyksiisi.
— Ei, ei, en voi! Avutonna ajausin taas aavikolle; pääsenkö enää koskaan satamaan?
Mikko polvistui taas käsiään väännellen nurkassa olevan, haalean madonnankuvan eteen. Vastausta hänen huudahtavaan kysymykseensä ei enää tullut. Hän kuuli kyllä ystävänsä astuvan hänen luokseen ikäänkuin häntä vielä lohduttamaan, mutta samassa nuo askelet yhtäkkiä peräytyivät, loittonivat ovelle, ja niiden kaiku kuoli pois. Ei tiennyt murjottu mies, oliko ystävä jättänyt hänet, halveksien hänen heikkouttansa, vaiko pakottaakseen hänet sen yksin voittamaan. Hän vain tunsi itsensä siihen kykenemättömäksi…, hän koetti rukoilla, mutta ei voinut enää siihenkään sulautua, — oli kuin raskasta sumua hänen ajatustensa tiellä. Siinä hän vain makasi. Hetket kuluivat, eikä niiden määrää tiennyt tuskaansa turtunut mies.
Hän tunsi kuitenkin odottavansa jotakin, ja taas hänen tarkkaavaan korvaansa kaikuikin ääniä… Niin, askeleita kuului taas ovelta, Mikko tunsi Pietarin varman astunnan ja hetkeä myöhemmin hänen iloisen, rohkaisevan äänensä, joka huudahti:
— Tiesinpä, mistä oli sinulle apu saatavissa, Mikko! Nyt sen sinulle toin!
Nurkkaan kuuluivat Pietarin askelten ohessa toiset, pehmoisemmat, jotka aluksi hiukan arkailivat, mutta pian kävivät varmemmiksi. Madonnankuvan eteen polvistuneen miehen sydän sykähti: Se oli nainen, joka astui huoneen perälle, joka asettui hänen rinnalleen ja laski kätensä hänen olkapäälleen.
Tummapukuinen nainen heitti harson kasvoiltaan. Ne olivat vakavat, päättävät, älykkäät kasvot…, eivät nuoret eikä verevät, vaan suloiset, sielukkaat.