Tämä nainen, jonka Pietari oli tuonut masentuneen ystävänsä luo, oli jalosukuinen neiti Magdaleena Ille, munkin ja priorin Mikael Karpalaisen elämäntoveriksi lupautunut, rohkea neito, — hänen varaansa tiesi Pietari huoletta voivansa uskoa tuon särkyneen miehen. Ja hänelle nyt Pietari virkkoi:
— Tuossa on ystävänne, jalo neito. Ei hän ole niin riekaleena, kuin miltä hän nyt näyttää, mutta hiukan hoitoa ja hellyyttä hän tällä hetkellä kaipaa. Hän kaipaa nyt ennen kaikkea vanhaa kotiaan, — teidän on hankittava hänelle uusi, jossa vanha kaipio katoo, ja sen te varmasti teettekin!
— Yhdessä sen hankimme, vastasi neitonen uljaasti, tarttuen sulhonsa käteen.
Tämä oli verkalleen noussut rukousasennostaan ja seisoi siinä nyt kalpeana katsellen vierustoveriaan suurin, mustin silmin. Hän oli hetkeksi mykistynyt noista pikaisista, jyrkistä, ristikkäisistä vaikutelmista, mutta hänen silmiinsä rupesi nyt taas viriämään eloa ja hänen kasvoistaan kuvastui sanomaton helpotus, kun hän ne nosti neitosta kohti.
— Niin yhdessä, kuiskasi hän hiljaa, kuin rukousäänellä vieläkin. — Yksin olen heikko, miksen heti muistanut, että kahdenhan me kestämme…!
Mutta Pietari, joka syrjästä katseli tuota kohtausta, heläytti äänensä hilpeäksi ja virkkoi vallan leikillisesti:
— Näenpä, että nyt ei minua tässä enää tarvitakaan. Mutta vielä sinulle yhden neuvon annan, Mikko. Olet yösi valvonut etkä mitään syönyt, muista omaa latinanesimerkkiäsi: Nihil cesinisti, male scripsisti…, pois se tapa! Ja ulos nyt, ystäväni, raittiiseen luontoon, portilla odottaa teitä hevonen ja reki.
Pietari oli, rientäessään hakemaan Mikon kihlattua hänen kotoaan, tavannut neitosen juuri rekeen nousemasta, — hän oli ollut aikeessa ajaa linnaan, sukulaisiinsa. Näitä vallaspiirejä ei Pietari paljoa tuntenut, koska hänellä oli hyvin harvoin aikaa niissä liikkua, mutta Magdaleena Illeen hän oli tutustunut ja ilokseen huomannut hänet juuri siksi eheäksi ja lujaksi elämäntoveriksi, jonka Mikko tarvitsi rinnalleen. Älykäs nainen oli siinä pihalla heti oivaltanut Pietarin huolet ja lähtenyt tämän kanssa suoraan ajamaan Mikon uudelle asunnolle pappistaloon, välittämättä siitä, että tällaista vierailua pidettiin naiselle sopimattomana. Nyt tiesi Pietari johtaneensa toverinsa hyvään satamaan ja virkkoi kehoittavasti saatellessaan heitä kadulle:
— Eikö totta, nyt on teidän jo syytä ajaa kaupungin pappilaan pyytämään aviokuulutusta. — Onhan Caesar nyt astunut Rubiconin ylitse!
Mikko innostui heti siihen ehdotukseen, se oli hänelle tällä hetkellä kuin lopullinen, ratkaiseva kutsu uuteen elämään.