Varsinainen veljeskunnan vuosikokous, johon ei luonnollisesti laskettu muita kuin nimeltään esillehuudettuja jäseniä ja jossa juhlamessu oli toimitettu ja pyhimysten malja juotu, se oli jo loppiaisaamuna pidetty. Nyt iltajuhlaan olivat jäsenet perheineen ja tuttavineen saapuneet katsomaan niitä näytäntöjä, joita vuosittain kiltan suurtuvassa oli totuttu joulupyhien lopettajaisiksi esittämään ja joilla oli suuri maine, — ken suinkin saattoi, koetti päästä mukaan näihin juhlaesityksiin.
Pitkän pöydän halkaiseman huoneen perälle oli rakennettu lava ja siihen olivat kiltan pappisjäsenet järjestäneet pyhäintaruston mukaisia kuvaelmia kolmen kuninkaan matkasta Jeesus-lasta kumartamaan. Lavan toisessa päässä seisoivat ihmiskunnan eri kansanrotuja esittävät kuninkaat: Vanha Kaspar, joka oli viemässä kultia kuningasten kuninkaalle, oli puettu seemiläisten pitkään mekkoon. Hänen rinnallaan seisoi uljas, nuori Melchior roomalaisen keisarin kiiltävässä puvussa, pyhän savustuksen astiata kädessään kantaen, — hän edusti Jafetin sukua. Viimeisenä, toisten takana, tuli Balthasar, mustaihoinen neekerikuningas; tämä Hamin jälkeläinen toi pyhää voitelusta lahjaksi syntyneelle Kristus-lapselle. Kaikki nämä erämaata vaeltavat tietäjät katselivat tuikeasti lavan toisessa päässä olevaa, kynttilän valaisemaa suurta tähteä, jota vilkutti valkopukuinen munkki. Ja tähden takana lauloi yhtä valkoisten enkelien — teinipoikain — kuoro pitkää, latinalaista joululaulua, kuninkaiden ja yleisön sitä hartaasti kuunnellessa.
Virsien välillä muistivat vieraat sentään maljojaankin, ja kun säkeistöjä seurasi yhä useampia, virisi pöydän ympärillä keskustelu päivän juoksevista asioista, ensin kuiskaamalla, sitten äänekkäämmin. Lähinnä lavaa istui pöydän luona ryhmä Suomen ylimyksiä naisineen. Nämä maaylimykset, joilla oli suuret tilukset ja läänitykset eri osissa Suomea, omistivat myöskin kaupunkitaloja Turussa, jonne he usein joulun jälkeen saapuivat asekatselmuksiin ja huvittelemaan. Tässä seurassa, jossa oli Flemingejä, Horneja, Tavasteja ja Leijoneja, koski keskustelu, niinkuin kaikissa muissakin, päivän merkkitapausta.
— Olitteko aamumessussa sitä kuulemassa?
— Olimme…, emme uskoneet korviamme: Aatelisneitonen ja munkki aviokuulutukseen!
Tuomiokirkossa oli näet tänään kaupungin kirkkoherra, mestari Jaakko, lukenut tavanmukaisten kuulutusten joukossa kahden hengenmiehen aviokuulutukset. Kirkontäyteinen yleisö oli ällistynyt. Tuomiokirkon papit olivat kauhistuneet, — mistään muusta ei nyt puhuttukaan! Mestari Sillan, hiljaisen talonpoikaispapin aviojutusta kuitenkin vähemmin välitettiin, mutta Karpalaisen ja neiti Illen liittoa moitittiin ankarasti. Nekin aateliset, joita se juttu ei erityisesti puistattanut, katsoivat asiakseen tässä talossa säälittä tuomita tuon rohkean neitosen.
— Eihän hän todellisuudessa joudu jalkavaimoa parempaan asemaan, virkkoi inholla Erik Flemingin nahkareunaiseen laahuspukuun puettu komea rouva, joka oli Yläneen Illein läheinen perhetuttava. — Magdaleena Hannuntytär Ille — ajatelkaa toki! Sen nyt vielä voi ymmärtää, että joku Elsa Kaukalontytär Puolalanmäeltä mieluummin antaa vihkiä itsensä pappiin, kuin muuten elää hänen kanssaan, — jos se nyt kerran käy.
— Kukapa olisi sitä kesällä uskonut, kun Magdaleena priorin kanssa seurusteli, säesti Hebla-rouvan sisar, Krister Hornin leski. — Ruotsista hän kai viime keväänä toi mukanaan näitä hulluja tuumia.
— Niin, Ruotsissa ovat jo monet papit ottaneet aviovaimon senjälkeen kuin mestari Olavi siellä teki alun, totesi Lepaan herra, joka syksyllä oli käynyt Tukholmassa. — Ja täällähän meillä on Särkilahtemme, aatelisverta hänkin…
— Hänen puuhiaan tämä tietysti onkin, moitiskeli Hebla-rouva. — Hän ryntää ja repii, saarnaa ja hosuu, ja nauttii siinä vielä kuninkaan kannatusta. Koulun hän on mullistanut, luostari on nyt ilman päämiestä…