— Ja kirkko köyhtyy, se tuskin enää jaksaa suorittaa siltä aikoinaan lunastetut sielumessut, valitti Lepaan herra.
Erik Fleming oikaisi jalkansa pöydän alle, potkien syrjään kannuksiinsa sotkeutuvaa pöytäverkaa, ja puhui varmalla, itsetietoisella äänellä:
— En sano mitään pappien naimisesta, naikoot salaa tai julki kuinka paljon tahtovat. Ja saarnatkoon Pietari Särkilahti munkkien saastaista elämää vastaan, siihen hänellä voi olla syytäkin. Mutta tämä liike on arveluttava siksi, että siitä syöpyy alempaan kansaan kieroja käsityksiä. Kaikki ovat muka yhdenarvoiset, rikkailla ei saa olla sen enempiä etuja kuin köyhillä…, piispalla ei pidä olla mitään ulkonaista valtaa, — kaiketi ei kohta suurmiehilläkään! Oletteko huomanneet, kuinka pikkuporvarit jo ovat kirkossa tunkeilevia; pian kai käyvät talonpojatkin uppiniskaisiksi.
— Sellaista liikettä ymmärtää Kustaa-kuningas kylläkin käyttää hyväkseen, tuskaili Lepaan herra. — Saattepa nähdä, hän kerää uuden opin nimessä käsiinsä valtaa yhä enemmän.
Mutta Ivar Fleming, joka pitkiä viiksiään venytellen istui toisia vastapäätä, hymähti veljelleen hiukan veitikkamaisesti, virkkaen:
— Saattaa tuosta uudesta liikkeestä sentään olla toisissa tapauksissa hyötyäkin. Olethan sinäkin, Erik, jo peruuttanut itsellesi pari äitivainajamme Naantalin luostarille lahjoittamaa maatilaa.
— Totta sekin, etkä siitä liikkeestä ole köyhtynyt sinäkään, vastasi Erik veljelleen samassa äänilajissa. — Sisaremme abbedissa on sinusta haikeasti valittanut.
— Lisää tulee vielä, uhmaili Ivar. — Sehän tässä kuninkaan suosimassa liikkeessä onkin ainoaa järkevää: miksi pitäisi vapaamiesten tilojen keräytyä ja jäädä luostareille!
— Siten ehkä Särkilahden puuha ei lopuksi olekaan niin vaarallinen, virkkoi Hornin leski hiukan pisteliäästi.
— Onhan silläkin puolensa, myönsi Erik, — mutta ei se minua miellytä. Tämä puhdistettu oppi on vailla kaikkea loistoa — varmasti minä pidän vanhan, tuhman, mutta kaikilla paavillisella menoilla koreilevan kotikappalaiseni kuolemaani asti!