Se katkeili todellakin, mutta alkoi sitten taas. Pietari taisteli näet, siinä kiviaidalla seisoessaan, kovaa ruumiillistakin taistelua väsähtymistä vastaan. Hänen täytyi tahtonsa tarmolla pingoittaa voimansa, jotka usein uhkasivat pettää. Riutuvan rintansa vuoksi ei hän ollut enää viime aikoina puhunut talvisin ulkoilmassa, joka häneltä pian kähensi ja katkaisi äänen, ja hän tunsi nytkin kurkussaan niitä oireita. Katsoessaan alas aidan kupeelle näki hän edessään vaimonsa suuret, pelästyneet silmät, — vaimoraukka siinä tietenkin varoi, ettei vain rasittuminen taas syöksisi verisuihkua sairaasta rinnasta. Pietari ymmärsi ne nuhteet, mutta ei niitä totellut. Kun ääni särähti ja puhujan hetkeksi täytyi pysähtyä huokaisemaan, silloin rupesi heti kuulumaan rähinää kiihtyneestä kansanjoukosta ja silloin pakotti Pietari taas äänensä eheäksi, niin että se hallitsevana kaikui torirahvaan ylitse. Hän tahtoi tänään kestää, vaikkapa viimeisen kerran… Mutta hänen kasvonsa olivat palttinankarvaiset, ja niiden suonet pingoittivat kuin kiristetyt jäntereet…
Pietarin viimeisen lepohetken aikana oli piispalan puoleisesta torinlaidasta ruvennut kuulumaan melua. Sieltä ajoi reslareki ihan väkijoukon keskelle ja siitä suuttuneet miehet kävivät hevosen turpaan käsiksi ja rupesivat peruuttamaan ajajaa takaisin. Leveässä reessä makasi vällyjen välissä vihkipiispa Vincentius, joka palasi Savosta kirkonkelloja siunaamasta, ja hän, joka ei tungoksen syytä tuntenut, säikähti pahasti väkijoukon ilmeistä vihamielisyyttä. Päästyään vihdoin selviytymään peitteistään ja laskeuduttuaan kadulle pysäytetystä reestään koetti mustapintainen etelämaalainen raskaissa susiturkeissaan jalan tunkeutua sakean ihmisjoukon lävitse. Mutta hän viskelehti sinne tänne, kunnes eräs munkki lopulta sai hänet saatetuksi tuomiorovastin taloon.
Kansa oli sillävälin taas asettunut saarnamiestä kuuntelemaan. Mutta läähättäen ja pelon kangistamana nousi vihkipiispa rovastintaloon ja horjui vihdoin hikisenä prelaattien neuvotteluhuoneeseen, huudahtaen silmät pyöreinä:
— Mitä tämä on, mitä on tapahtunut? Haluttomasti rupesivat prelaatit vihkipiispalle selittämään, mistä oli kysymys, mutta täyteen käsitykseen ei siitä Vincentius kuitenkaan päässyt. Hän oli turkit päällään retkahtanut penkille lepäämään, mutta kimmahti nyt pystyyn:
— Kirkkoko suljettu? huudahti hän hiukan nenäänsä tohisten. — Siihenhän olisi tarvittu minulta lupa, — siksipä nyt olikin roskaväki polkea minut jalkoihinsa. Voi se tulla vielä tännekin polkemaan — hä? Tuossako on kirkonavain, — tänne se vain! Kirkko on avattava!
Erik Sveninpoika laski hennon kätensä avaimille:
— Ne pysyvät tässä. Meidän on nyt osoitettava, että me täällä kirkkoa todella johdamme ja siitä vastaamme.
— Vastaammeko? Kuka vastaa, — minä! Ja minä olen jo kerran istunut
Tukholman tyrmässä, en rupea istumaan enää Turussa. Ei, minä tunnen
Kustaa kuninkaan, hän ei tällaista kirkollista urhoutta rakasta!
— Se on kyllä totta, huoahti Arvid Lille, joka oli väsyneenä vaipunut nojatuoliin piispaa vastapäätä. — Liiankin selvästi sen osoittaa tuo kirje.
— Mikä kirje, näyttäkää, virkkoi Vincentius vilkastuneena ja tempasi pöydältä sen avatun kirjeen, johon vaalipiispakin äsken oli viitannut.