— Mistä tunnet sen laivan, uteli isäntä pystyyn karahtaen.
— Tunteehan Erik-porvari oman laivansa, hän seisoo jo laiturillaan vastaanottamassa. Ja hänen emäntänsä paistaa piiraita kotiintulijaisiksi, sieltä keittiöstä lemahtaa makea tuoksu.
— Pietari palaa — tuoko hän ratkaisun tullessaan? huoahti Mikko melkein arkaillen.
— Ja minkä ratkaisun? säesti Silta yhä ponteissaan. — Palaako hän piispana?
— Pian sen tiedämme, nyt rantaan!
Jaakko lausui tämän noustessaan jo vastamaata Jokikadulle, jota myöten toisetkin papit häntä kohta seurasivat Erik Skalmin laiturille. Heillä sykähteli sydän toivon ja epäilyksen vaiheilla, jalat eivät tuntuneet liikahtavan kyllin nopeasti. Kumpi suunta on voittanut, mikä tie on määrätty Suomen kirkolle ja kansalle ajan murroksessa kuljettavaksi…? Tuo laiva, jonka mastot koottuine purjeineen jo näkyvät matalain rantatalojen ja aittain takaa joelta, se sen tietää…!
Yksin oli kankeajalkainen vihkipiispa jäänyt Gertrud Karvataskun humalistoon. Hän kiskaisi siellä tyynesti sarkan pohjaan viimeistä pisarata myöten ja nousi sitten verkalleen pöydän varassa istuimeltaan, lähtien niin hänkin luntustamaan rantaan päin.
— Tästä tulee nyt joku muutos, mikä tahansa, puheli hän itsekseen kaltevaa katua kävellessään. — Väliaikaisuus loppuu tavalla tai toisella, minua ei tosiaankaan täällä enää tarvita… saan taas lähteä muille markkinoille. No, siispä lähden, — minne, sitä en tiedä. Mutta tässä syrjäisessä maassa oli sentään sangen soma olla ja elää. Ihmiset laatuunkäypiä ja olut hyvää, — aika hyvää…!
XXI. APUJOUKKO.
Todella levisikin makea käry Martha Skalmin paistintuvan ovesta ja sen lakeisesta tuprusi sakea savu. Hän oli miehensä kanssa päättänyt viettää juhlana veljensä palaamista, ja kiire tuli nyt, kun laiva rupesi näkymään. Olihan Erik Skalm paljon kiitosta velkaa lankomiehelleen, joka hänet oli pelastanut pahasta pälkähästä, — pieni juhla hänelle oli hyvin paikallaan.