Jo maltettiin syvässä äänettömyydessä käydä leipään käsiksi. Ei tullut Särkilahdesta piispaa se toivo on siis lopussa! Jännitys oli antautunut, ilmeisen alakuloisesti pantiin raskaat ruokamaljat liikkeelle tuossa kymmenkunnan miehen pöydässä.
Mutta Jaakko Vennä, jonka Pietarin uutinen oli enin lamauttanut, virkosi myös ensimäisenä, — olihan asialla vielä toinenkin puolensa! Kuin säikähtäneenä kysäisi hän rutosti:
— Siis pääsee Hannus Pietarinpoika piispaksi…?
— Ei tule piispaa hänestäkään, vastasi Pietari, vielä äskeinen hymy huulillaan. — Asu vain, Jaakko, rauhallisena kaupunginpappilassasi!
Toinen pingoittunut jänne laukesi pöytävieraista…, sivulle piispanistuimelta ovat siis jääneet molemmat Suomen kirkollisten ryhmäin johtajat. Ei ole voittanut toinen eikä toinen puolue! Mutta juuri sen vuoksi rupesi kirkonmiehiä sitä kiusallisemmin kalvamaan kolmas kysymys, se, johon ei oltu osattu valmistautua ja jota ei kukaan ollut pitänyt mahdollisenakaan:
— Kenestä tulee siis Suomen piispa? — Niin kysyivät papit melkein tyhmistyneinä pöydän eri kulmilta. — Onko siitä vielä tietoakaan?
— On kyllä, joskaan ei vielä aivan lopullista, kertoi Pietari, melkein kuin rohkaisten nolostuneita ystäviään. — Hyvän miehen saamme piispaksemme, sen voitte uskoa!
— Siis ruotsinmaalaisen, virkkoi Jaakko, poimuuttaen punoittavaa otsaansa. Muuta mahdollisuutta hän ei keksinyt. Mutta Suomessa ei, oltiinpa mitä puoluetta tahansa, toivottu meren takaa piispoja, koska näiden kielentaidon puute jo tuotti hiippakunnan hoidossa paljon vaikeuksia.
— Ei, suomalaisen miehen, oikaisi Pietari, ja lisäsi uteliaita ystäviään kiusoitellen: — Turun kanunkeja hänkin on!
Pöytävieraat katselivat epäillen toisiaan ja puistelivat päätään. He eivät tunteneet joukossaan eikä koko Suomen kirkossa sellaista miestä, joka mainittujen edellä voisi tulla kysymykseen kirkon esimieheksi. Pietarin uutinen oli heille sula arvoitus.