— Mistä sellaisen löydät? ihmetteli Silta.
— Sigtunasta…
— Se on vanha Martti Skytte, huudahti silloin Mikael Karpalainen vilkastuneena. Hän muisti nyt yhtäkkiä tuon entisen esimiehensä, pohjoismaisten dominikaaniluostarien päämiehen, jonka luona hän vuosi sitten oli käynyt purkamassa munkkivalansa. Todellakin suomalainen aatelismies, joka aikoinaan oli Turussa toiminut kanunkina, mutta senjälkeen jo parikymmentä vuotta asunut Ruotsissa, Sigtunan luostarissa, ensiksi priorina, sitten koko veljeyden päämiehenä. Lempeät muistot palautti se nimi Mikon mieleen, mutta epävarmuuttakin oli sentään hänen äänessään, kun hän toisti:
— Vanha Martti!
— Niin juuri, vanha Martti, myönsi Pietari. — Voinhan sen teille jo kertoa, pian se kuitenkin tulee tunnetuksi.
Tarina katkesi ruokapöydässä. Epäilevinä ja ihmettelevinä istuivat aterioivat kirkonmiehet, sillä heidänikäisistään ei kukaan Skytteä edes tuntenutkaan. Vasta kotvan kuluttua virkkoi pöydän alapäässä Hannu Kultaseppä, joka vielä muisti Martin noilta kaukaisilta kanunkiajoilta:
— Hiljainen, vakava pappi, kirjatoukaksi ennen sanottiin. Ei hän tehnyt kenellekään pahaa, — eikä hyvääkään.
— Saapuupa mies kuin haudan takaa, virkkoi Skalm tyytymättömyyttään salaamatta.
Jaakko Vennältä oli mennyt ruokahalu, kun hänen unelmansa muovailla uudelleen Turun koko tuomiokapituli noin armotta oli särkynyt, ja murjotellen oli hän kuunnellut jatkuvaa keskustelua. Nyt hän melkein nuhtelevana kääntyi Pietarin puoleen:
— Luostarin priori, lähes seitsenkymmenvuotias ukko, hänkö on se mies, jonka tarpeessa luulet meidän ja Suomen kirkon nykyhetkellä olevan?