Pietarin äsken valoisana hymynnyt katse muuttui nyt nuhtelevaksi.
— Ei, Silta, meillä ei nyt ole aikaa elää rauhassa, olemmehan juuri taistelemaan tulleet.
— Onko minusta taistelijaksi? kysyi perämies, toverinsa sanoja kotvasen haudottuaan.
— On, — raivaustyöhön, rikkaruohoja kitkemään, kuinka sanonemmekaan, siihen meidät nyt tarvitaan kaikki. Koti-ikävä pois!
— Miksen voisi sitä kitkemistyötä tehdä sydänmaallakin, puhui perämies vielä vastustushaluisella äänellä. — Paljo olisi työtä sielläkin. Mikä on tämäkin ristinkanto, josta juuri tulemme, — pakanallinen tapa, jonka papit ovat omaksuneet itselleen antimia kerätäkseen…
— Totta sekin, vastasi Pietari miettiväisenä. — Mutta tyvestä on puu kaadettava, ennenkuin lähdetään oksia rapsimaan, ja se tyvi on Turussa. Siitä työstä, minkä siellä teemme, saa kyllä sitten kotiheimosikin osansa, jos vain tarmolla käymme suureen tehtäväämme!
Pietari yritti jo innostumaan, mutta tuokion kuluttua hän sentään lisäsi rauhallisemmin:
— Sitäpaitsi ei sinua piispakaan laskisi maapapiksi. Turussa ei ole nyt liiaksi yliopiston käyneitä maistereita, sen pahempi, — taikka ehkä: parempi.
— Miksi parempi? kysyi perämies.
— Siksi, että meitä nyt täällä kotona tarvitaan. Ja onneksipa meitä onkin neljä innon miestä, — tänä kesänä jo rynnistetään paavin valheita vastaan Suomessakin, eikö niin, veljet!