Mutta perämies näkyi yhä pysyvän äskeisessä mielialassaan. Venhe oli jo aikoja sitten jättänyt näkymättömiin Lempäälän rannan, jonne ristinkantojoukko oli jäänyt seisomaan, ja lähellä olivat jo Tautonselän takaiset saaret, perämiehelle tutut maisemat. Ne palauttivat hänen mieleensä teinivuosien muistoja, niitä aikoja, jolloin hän Laukon kasvattina näitä vesiä souteli. Hiljaa huoahtaen hän virkkoi:
— Turkuun! Taistelemaan siis piispa Arvid Kurkea vastaan…
— Häntäkin vastaan, jos tarvitaan, totesi Pietari.
— Hyväntekijääni vastaan, jota minun on kiittäminen kaikesta…
— Ei sitä kysy ystävämme Jaakko Kurki, ja piispa on kuitenkin hänen enonsa…
— Jaakko on toinen mies, niinkuin olet sinäkin, Pietari. Minulle käy vaellukseni vaikeaksi.
Nämä alakuloiset väitteet panivat elämään Pietarin luisevat kasvot. Hän kumartui eteenpäin, katsoi tiukasti perämiestä silmiin ja puhui vallan suuttuneena:
— Missä nyt ollaankaan? Eikö me palattu kotiin suuria tehtäviä varten ja täälläkö meitä heti jänistäisi! Missä ovat ne miehet, hehkuvat ja herkät, jotka intoa säteilivät Elster-portilla, kun Martti-tohtori siellä poltti paavin bullan ja kanooniset lait, ja jotka hänelle, kun hän Wormsiin lähti, sulanein mielin ja kättä lyöden vannoivat taistelevansa paavillisten eksytysten poistamiseksi kaukaisesta, pohjoisesta kotimaastaan? Hä? Mieskohtainen kiitollisuusko taikka arkuusko tai maallinen mahtiko saisi meidät peräytymään siitä tehtävästä, joka vielä muutama kuukausi sitten meidät lämmitti, kun kotimaahamme lähdimme! Ei toki!
— Ei, ei…
Perämies oli jo voitettuna laskenut katseensa alas ja tähysteli nyt melkein häpeissään laineiden leikkiä venheen kupeella. Pietarin säkenöivä nuhde oli vaimentanut hänen kalvavat epäilyksensä ja hän valitteli nyt vain sydämessään heikkouttansa; sillä vieläkään hän ei voinut tuntea samaa varmuutta, kuin tuo edessään istuva, tulisilmäinen mies. Mutta Pietarin olalle laski kätensä hänen vieressään ääneti istunut toveri ja lausui: