— Kiitos, Pietari. Vahvista meitä aina näin sanasi kurilla, jos uskomme ja uskalluksemme yrittää pettämään.
— Se ei saa pettää, eikä se petä, vastasi Pietari lohduttaen. — Pieni koti-ikävä vain Siltamme valtasi nyt kun erämaa taaksemme jää. Mutta se ikävä on jo poissa ja epäilys myös. Lue, Mikko, meille kappale siitä "Kristityn vapaudesta", jota povellasi kannat, se meitä aina parhaiten vahvistaa.
Nuori, hienopiirteinen pappi laski nyt hänkin lakin päästään, paljastaen jalomuotoisen, korkean, valkoisen otsan, jota kiersi tummanruskea, lyhyydestään huolimatta kähertyvä tukka. Hartaudella otti hän kätköstään esille pienen, nahkakantisen kirjan ja pian kaikuivat Suomen sisäjärven selällä saksalaisen munkin ja uskonpuhdistajan voimakkaat, ytimekkäät sanat ja selkeät, rohkaisevat neuvot.
Venheessä istuvat nuoret papit olivat näet kaikki Saksasta äsken kotimaahan palanneita suomalaisia maistereita. Yhdessä olivat he siellä vieraalla maalla opiskelleet, yhdessä innostuneet niistä uusista, ilmaa puhdistavista aatteista, jotka juuri näihin aikoihin Keski-Europassa mieliä elähdyttivät ja raivasivat maaperää uudelle opille. Ensiksi olivat he jo Rostockissa opiskellessaan kuulleet siitä merkillisestä munkista, joka kuusi vuotta sitten Wittenbergistä rupesi singauttelemaan salamoitaan paavillista kirkkoa vastaan, sitten olivat he lähteneet häntä itseään kuulemaan. Heistä oli kaikista tullut uuden opin innokkaita kannattajia ja tuolla vieraalla maalla olivat he keskenään solmineet lujat ystävyysliitot.
Tuo leveäleukainen mies, jonka älykkäissä silmissä luetut lauseet ikäänkuin elävinä kuvastuivat, oli Pietari, Särkilahden vanhaa vapaasukua. Hän oli Turun pormestarin, Kiukku-Nikun poika, jonka hänen mahtava sukulaisensa, isänsä orpana, piispa Maunu Särkilahti oli ohjannut papilliselle uralle ja joka jo varhemmin oli ollut Turun tuomiokirkossa kuoripapin virassa. Mutta nyt oli hän kauan ollut ulkomailla, kauemmin kuin nuo toiset; oli Rostockissa päässyt maisteriksi, vaan sitten viipynyt monta vuotta Wittenbergissä, aste asteelta seuraten, miten hänen oppi-isänsä, Martti Luther, kävi taisteluun ensiksi anekauppaa vastaan ja sitten paljasteli ja ruhjoi paavillisen kirkon eksytyksiä ja petoksia toisen toisensa perästä. Sinne oli Pietari jäänyt Martti-tohtorin innokkaimmaksi opetuslapseksi, seuraten koko rikkaan sielunsa voimalla hänen kehitystään, kunnes hän itse vihdoin, Lutherin vetäydyttyä yksinäiseen Wartburgin linnaan, katsoi uskaltavansa lähteä alottamaan kaukaisen kotimaansa kirkossa uuden opin raivaustyötä.
Nyt oli hän palannut kotiin, lujauskoisena ja toimihaluisena, rinnassaan vereksenä poltto alkavaan työhönsä. Hänen mukanaan oli Saksasta palannut tuo hänen sukulaisensa, joka nyt hänen vieressään istui, Mikael Karpalainen: levoton, hakeva sielu, syvältäkyntäjä, mietiskelijä ja samalla uinailija. Jo aivan nuorena oli tämä aatelispoika, Turun kapitulikoulun käytyään, raskasmielisenä ja umpinaisena, ilmoittautunut noviisiksi Pyhän Olavin dominikaaniluostariin Turussa ja sinnehän oli sulkeutunutkin pappisveljenä elämään moniksi vuosiksi. Luostarissa oli hän lukenut ja tutkinut paljon ja siitä oli hänessä syntynyt yhä suurempi tiedonjano, jota sammuttamaan hän vihdoin oli lähtenyt ulkomaille ja päätynyt hänkin Wittenbergiin. Yhdessä Pietarin kanssa ja tämän opastamana oli hänestäkin tullut uuden opin mies, joskin häneen Melanchtonin tyynemmät, tieteelliset esitykset olivat vaikuttaneet syvemmin kuin Lutherin rynnistävät, käytännölliseen elämään kohdistuvat iskut. Hänkin oli nyt, luovuttuaan Wittenbergissä luostaripuvustaan, tullut kotimaahansa, omistaakseen työnsä evankelisen opin juurruttamiseen sinne.
Mikko lopetti lukunsa ja kätki taas kalliin kirjan viittansa poimuihin. Hän tarkasti vastassaan istuvaa perämiestä, jonka pienten, harmajain silmäin katse näytti vieläkin hiukan levottomana harhailevan, — epäilys ei ollut hänestä siis vielä kokonaan sammunut. Mikko sääli tuota hyvänahkaista toveriaan, joka aina epäili ja aina itse epäilyksistään kärsi.
— Muistoissa elät, Silta, virkkoi hän tälle. — Poikanen kai olit vielä, kun sinut tänne salolta tuotiin?
— Poikanen olin, oli pelkkä sattuma, että piispan silmä veljesjoukosta sattui minuun, vastasi perämies muistoistaan heräten. — Varmaankin olisi hän sieltä löytänyt ehyemmän ja lujemmankin luonteen.
— Mutta niin oli nyt sallittu, että hän sinuun silmänsä kiinnitti, virkkoi Pietari. — Elä napise, tunnollisempaa miestä hän ei kuitenkaan olisi löytänyt!