— Mutta eihän kiellettäne minua Jumalan puhdasta sanaa saarnaamasta!
Mestari Hannus, joka oivalsi Pietarin haluavan saada hänet kiedotuksi opinväittelyyn, mihin hän ei tahtonut antautua, liikahti nyt ensi kerran hiukan kipakasti puolen askelta eteenpäin, ja lausui terästyvällä äänellä:
— Me oivallamme kyllä, mitä asiata te, Pietari Särkilahti, yritätte täällä ajaa, käyttäen hyväksenne kirkon sekasortoista tilaa. Mutta olkaa huoletta, mestari, me asetamme näissäkin oloissa hajoittaville hankkeillenne sulut. Saksasta tuomanne tuumat eivät sovellu tänne…
— Eivätkö paavillisen kirkon epäkohdat täällä ole samat kuin siellä? kysyi Pietari, taas opinväittelyyn pyrkien.
Mutta arkkiteini ei hänen kysymykseensä vastannut. Hän astui vieläkin askelta lähemmäs ja virkkoi nyt, melkein tuttavallisella äänensävyllä:
— Mestari Pietari, te olette suomalainen, älkää yrittäkö irroittaa Suomen kirkkoa paavin vallan alta pois. Se olisi monesta syystä turmioksi kirkolliselle elämällemme ja… ja ehkä muutenkin… Saksassa ovat olot toiset, täällä on kotimaisella kirkolla hallinnollinenkin merkitys, ja merkitys sitä suurempi, kuta kauempana päähallinto on, kuta vähemmin se oloihimme sekaantuu… Ymmärrättekö?
— Kenties ymmärrän — erehdyksenne…
— Varotan vain, älkää heikontako kirkon jäsen hallinnon vaikutusta kansaan…
Pietari paloi intoa päästä väittelemään tuon kieltämättä lahjakkaan ja tarmokkaan prelaatin kanssa noista kysymyksistä, jotka hänelle muodostivat koko hänen elämänsä. Mutta arkkiteini ei siihen nytkään antautunut. Tuokion oli hänen kuivettuneilla kasvoillaan liikahtanut lämmenneen mielen väriä, mutta taas hän jo melkein samassa hengenvedossa kylmästi ja kuivasti jatkoi:
— Niin, Uuden kuorin kappeli on jo annettu toiselle miehelle hoidettavaksi, siitä vain oli minun teille ilmoitettava. Tuomiorovasti on sen määrännyt veljensäpojalle palkkatuloksi, — hän yksin on siellä tai sen edustalla oikeutettu saarnaamaan…