— Ethän ole missään arkaillut avonaisesti esittää sitä, minkä oikeana pidät, virkkoi Silta. Silloin heitti Pietari vaipan hartioilleen, huudahtaen reippaammin:
— En arkaile nytkään, menkäämme! — Poikien puoleen kääntyen hän lausui: — Luvan saatte nyt aamutunneiksi, mutta muistakaa, että teillä on lukunne Donatosta päiväksi selvillä!
Talvipäivän myöhäinen sarastus rupesi juuri valaisemaan mustaa, lumetonta, jäätynyttä maata. Tulia näkyi tuomiokirkosta, mutta sitä ympäröivät kivitalot, joista pappien askelten ääni terävänä kaikui, olivat pimeät ja synkät. Niiden ikkunat olivat enimmäkseen laudoilla peitetyt, ja ovet ja portit olivat vielä poissa hävityksen jäliltä.
Syksyn kuluessa, jolloin Erik Fleming sotaväkineen oli karkoittanut tanskalaiset vähin erin pois Suomesta, olivat olot Turussa kyllä palailleet vanhoille urilleen, mutta paljon oli vielä keskeneräistä. Suomen kirkon hallintoonkin vasta nyt ruvettiin vanhaa järjestystä vakiinnuttamaan. Piispa oli jo toki tiedossa. Kun ei sopivaa piispanehdokasta nyt ollut oman maan harvenneiden prelaattien joukossa, oli toimelias arkkiteini Hannus Pietarinpoika ryhtynyt sellaista Ruotsista hankkimaan, ja hän oli kyllä tiennyt, keneltä hän neuvoja kysyi: Lindköpingin piispa Hans Brask oli tunnettu uuden, Ruotsissakin orastavan luterilaisopin ankarimmaksi vastustajaksi, ja hän se oli Suomen piispaksi ehdottanut oman hiippakuntansa prelaatin Erik Sveninpojan, jonka paavillisesta mielestä hän oli varma. Tähän mieheen oli Suomessakin suostuttu; mestari Erikillä, joka nuorempana oli Turussa palvellut, oli näet vielä Suomessa palkkapitäjä, joten hänet voitiin tavallaan lukea suomalaiseen hiippakuntaankin kuuluvaksi. Kaiken varalta oli piispa Brask hankkinut suojatilleen nuoren kuninkaankin suostumuksen, Tässä piispakysymyksessä oli siten vain muodollinen vaalintoimitus kapitulissa enää jälellä.
— Piispaksi saamme nyt siis työmme selvän vastustajan, siitä on Hannus huolen pitänyt, puhui Jaakko, kun he kirkonmuuria kiertäen kulkivat tuomiorovastin taloa kohden. — Ja jos Turussa olisi maistereita enemmän, ei hän laskisi meistä yhtään kapituliin.
— Kantaako hän kaunaa teitäkin vastaan? kysyi Pietari hiukan pisteliäästi. Mutta Silta ehätti vaatimattomasti vastaamaan:
— Hän vainuaa meitä sinun kannattajiksesi.
Luterilaisia mielipiteitään ei Silta tosin ollut huomattavalla tavalla työssään esittänyt, ja vielä vähemmin oli sitä tehnyt Jaakko, jota erotukseksi sedästään sanottiin "nuoreksi Vennäksi". Mutta he olivat kuitenkin pappispiireissä tunnustaneet kannattavansa kirkollisia uudistuksia ja puhuneet aneita ja kuvainpalvelusta vastaan. Ja pahinta heille oli, että he seurustelivat Pietari Särkilahden kanssa, joka kaduilla ja kujilla julkisesti ryntäili paavia vastaan. Pietari arvasi kyllä, että hänet tovereineen tästä syystä oli nytkin kutsuttu siihen kirkkoa vastapäätä sijaitsevaan pääpappilaan, jonka avonaisesta portista he juuri astuivat sisään.
Vielä näkyi tässäkin komeassa talossa vuosikausia kestäneen hävityksen jälkiä. Harvat olivat enää ehjät niistä porraskäytävän kivipylväisiin hakatuista apostolinkuvista, jotka tuomiorovasti Scheel-vainaja oli vuosikausien kuluessa saksalaisella mestarilla sinne teettänyt, ja viluiset naakat lentelivät lasittomissa ikkuna-aukoissa. Mutta kodikas lämmin lehahti saapuvia vastaan tuomiorovastin tilavista, taas upeaan kuntoon korjatuista sisähuoneista, joiden takoissa hiilokset hehkuivat.
Vanha rovasti istui väljään villamekkoon verhottuna nojatuolissaan pöydän luona. Pöydällä oli kasa kirjoja ja pyhäinjäännöslippaita sekä niiden vieressä hopeatiuku, jota vanhus soitti, kun hän halusi kotikappalaisensa puheilleen. Vanha Jaakko vietti näet enimmäkseen yksikseen päivänsä tässä tuolissaan, josta hänen jalkansa eivät voineet häntä enää kantaa, ja siinä tuolissa hänet kannettiin kapitulin kokouksiinkin. Siksi hän ei nytkään noussut vieraitaan tervehtimään, mutta hänen silmänsä hymyilivät ystävällisesti, kunhan heille tarjosi pehmeän kätensä ja kutsui heidät luokseen istumaan patjalla päällystetylle seinärahille. Hän oli pyylevä, nykerönenäinen äijä, jonka päälakea peitti musta kalotti, minkä alta korville kiertyivät kauniit, valkoiset tukankiehkurat.