Hyvänsuopa on hänen hymynsä, hän on varmaankin sydämen mies, päätteli
Pietari, jonka mielestä levottomuus suli hänen vanhusta katsellessaan.
Leppoisalla äänellä rupesi tämä heti vierailleen kertomaan, että useat kapitulinjäsenet epäilivät valita heitä kanungeiksi, koska he olivat ruvenneet arvostelemaan katoolista kirkkoa. Mutta omasta puolestaan olisi hän pahoillaan, ellei hiippakunta saisi käyttää niiden harvojen pappien apua, jotka olivat yliopistoissa opiskelleet ja joiden kyvystä jo oli kokemustakin saatu.
— Olenhan teistä ja uusista tuumistanne jo kuullut, mutta halusinpa itse nähdä, kuinka hirmuisiksi miehiksi oikein olette siellä ulkomailla muuttuneet, puhui vanhus leikkisästi. Hän oli nähtävästi veljenpoikansa takia jonkunverran ottanut perehtyäkseen Lutherin opetuksiin eikä niitä senvuoksi niin summamutikassa kauhistunut, kuin useimmat muut Suomenkin papit.
Mutta Pietari tahtoi heti helpottaa hänen vaalihuoliaan, virkkoen:
— Jos olisi kysymys vain minusta, olisi juttu pian selvä, — en tiedä itsekään, sovellunko kapituliin.
Vanha rovasti vastasi vilkkaasti:
— Sinusta juuri onkin kysymys — sinua juuri tarvitsemme. Olen kuullut, miten olet yksin koulumme järjestänyt kuntoon ja kirkossakin olet meille arvokas voima — henkeä täällä tarvitaan! Mutta miksi pitää sinun niin rynnistää ja riehua?
Niin mutkaton ja hyvänsuopa oli tuo vanhuksen kysymys, että Pietarista tuntui melkein vaikealta siihen vastata. Vihdoin hän virkkoi yhtä mutkattomasti:
— Vähemmällä ei kuulla, mitä tahdon sanoa.
— Katso, jatkoi rovasti vakavammin, tuossa ovat edessäni Lutherin kirjat. Jaakko ne minulle toi ja minä ne tunnen. Ystäväni Hannus kauhistuu aina, kun näkee minun niitä lukevan. Mutta miksei, Pietari, miksei noita aatteita voi ajaa rauhan tietä, asteettain…?