Taas tuo yksinkertainen, harmiton kysymys. Mutta nyt siitä Pietarista jo tuntui kuilu ammottavan. Hän päätti vastata perusteellisemmin:
— Miten se on mahdollista, isä. Katsokaamme: katoolinen kirkko myö aneita…
Vanha tuomiorovasti viittasi kädellään torjuvasti, ikäänkuin merkiksi että hän jo tiesi, mitä toinen tahtoi todistaa, ja lausui sävyisästi:
— Näen kohta, että olet taistelujen mies, Pietari. Isket heti arimpaan paikkaan… Niin, arkoja paikkoja on. Tunnustan teille suoraan, nuoret ystäväni, että Lutherin kirjat luettuani olen siellä maalla yksinäisyydessäni paljon miettinyt, onko anekauppa ja siihen liittyvä kirkkomme oppi hyvistätöistä kristikunnan alkuperäisten totuuksien…
— Raamatun, pisti Pietari väliin.
— Niin, sanokaamme: Pyhän raamatun mukainen. Todistukset sitä vastaan ovat sangen selvät…
— Mutta jos ei paavillinen oppi aneista ja hyvistätöistä pidä paikkaansa, niin romahtaa koko rakennus, väitti Pietari.
— So, so, ei niin kiirettä, rauhoitteli vanhus vakavammin. — Oksiahan voidaan karsia, ja puu kasvaa kuitenkin. Mutta en kutsunut teitä tänne väittelemään, lisäsi hän taas hymähtäen. — Minähän olen jo vanha ukko, te pistätte minut helposti pussiin. Ja uskonpa teidän etsivän totuutta, siksi juuri tahtoisin teidät kapituliimme kiinnittää, vaikkapa sitten taistelemaankin. Tänään mieluummin kuin myöhemmin, jolloin vastakohdat käyvät yhä kärjekkäämmiksi. Emmekö voi löytää sovinnollisempaa työn muotoa, keskitietä…?
— Isä, ei ole keskitietä, lausui Pietari varmasti. — On vain oikea tie ja väärä…
— Ja paljon paljon polkuja niiden välissä, paljon polkuja poikaseni, lausui ukko Pietaria polvelle taputtaen. — Tiedänhän, ettet sinäkään sentään ole niitä rajuimpia rynnistäjiä. Et ole särkenyt kuvia kirkostamme, niitä harvoja, jotka sinne juutti eheiksi jätti. Messuat pääalttarilla ja rukoilet Ave Mariasi, — olen kuullut Lutherin oppilaissa olevan niitäkin, jotka ovat särkeneet kuvat ja riisuneet alttarit ja panneet jumalanäidin viralta.