— Liioitteluja vastaanhan on Luther itse noussut saarnaamaan, selitti Jaakko sedälleen. Mutta tämä piti yhä katseensa kiintyneenä Pietariin, puhuen:
— Tosiaan, en huomaa sinua niin vaaralliseksi, kuin miksi sinut on huudettu.
Taas kävi Pietari levottomaksi, sopertaen:
— Ehken ole saanut kyllin rehellisesti ilmaistuksi…
— Olet, tiedän, keskeytti vanhus. — Luonasi on nainen, jota sanot vaimoksesi. Sano miksi sanot, meidän joukossamme on tuskin sitä, joka kykenisi heittämään ensimmäisen kiven. Ja vielä: Käsitykseni on, että henkisessä elämässämme tarvitaan myöskin suolaa ja hiivaa…, kyllä meillä sitä sitovaa jauhotavaraa on. Mutta muista, Pietari, kun sinä suolaasi sirottelet kankureille kaivolla ja talikkomiehille lantapellolla, niin nostat kirkolliset voimat vastaasi.
— Isä, eksytyksiä vastaan tahdon puhua kaikille, joita eksytetään, vakuutti Pietari.
— Entäpä jos sinut uusi piispa siitä julistaa kirkonkiroukseen?
— Sekin ase on jo menettänyt kärkensä. Paljoko välitti edeltäjäsi, Paavali Scheel, jo kymmenen vuotta sitten paavin pannakirjasta, kun oli kysymys jostakin palkkapitäjästä, — ajamamme asia on meille toki suurempi! Luther puolestaan poltti sen kirokirjan. Sitäpaitsihan pannankin saa maksaa rahassa, jos varoja on ja halua!
— Oletpa oiva skolastikko! Mutta silmistäsi loistaa vakavuus ja siihen panen suuremman arvon. Kutsuin teidät tänne juuri nähdäkseni, onko teissä vakavuutta…
Ukko lepäsi tuokion etukumarana nojatuolissaan, peittäen silmänsä kämmenellään. Sitten hän harvakseen puhui: