Keskustelijat painautuivat lähekkäämmäs supattamaan. Kotvan kuluttua taas kuului tuo äskeinen ääni:
— Hannus on vannonut, ettei häntä lasketa tuomiopöydän ääreen. Ja vaikeahan sitä olisikin ajatella…
— Mutta kuka tulisi sitten hänen tilalleen?
— Todellakin, olisihan häpeä, jos hänen kykyisensä maisteri syrjäytettäisiin jonkun oppimattoman vuoksi.
— Ehkäpä hänet juuri kapitulissa taltutettaisiin ja vieroitettaisiin pikkuväkeä villitsemästä.
— Tuskin, nytkin porvarit tuolla ulkona ovat vallan kiihkoissaan…
Oli ilmeistä, että tuo kuiskiva tarina koski Pietaria ja että hänestä pappien piireissäkin oli kahtalaisia mielipiteitä. Vanhemmat papit kantoivat yleensä kaunaa häntä, nuorta viisastelijaa vastaan, joka toi maahan heille outoja oppeja, kerettiläisiä aatteita. Nuorempain joukossa oli sitävastoin miehiä, jotka noita aatteita salaa kannattivat, vaikkeivät uskaltaneet itseään täysin paljastaa. Pietari koetti olla kuuntelematta noita juttuja, koetti painua jakkarallaan yhä hartaammin rukoukseensa. Näistä tuomitsevista papeista olivat ani harvat itse syventyneet ajan suureen opinkysymykseen, sen Pietari tiesi. Useimmat heistä tunsivat vain vaistomaisesti uuden opin jollakin tavoin uhkaavan heidän asemaansa ja vastustivat sitä siksi, toiset sitä taas ihailivat siksi, että se oli uutta… Pietari rukoili nöyrästi itselleen voimaa valaista tuota pimeyttä, mutta hänen sielunsa kylpi tuskassa, sillä hänestä oli taas, kuten äsken tuolla ulkona, niin toivotonta puhkaista tietämättömyyden mustaa seinää. Työn varrella hän aina oli toivehikkaampi, mutta hän lamautui aina, kun rupesi tuloksiaan mittaamaan… Itse vaalia hän vähemmän ajatteli, mutta hänessä kyti kuitenkin salainen toivo, että hän jäisi kanungiksi valitsematta, koska hän siten mielestään voisi vapaammin ja tehokkaammin rynnätä. Mutta hän ei tahtonut tätäkään tulosta rukoilla Jumalalta, sillä hän ei tiennyt, oliko tuo salatoivo vilpitön ja itsekkyydestä vapaa…
— Vaali on päättynyt! kajahti yhtäkkiä hänen korvissaan.
— Nyt kaikki kapituliin!
Niin julistivat tuomiokirkon koreiksipuetut lukkarit, jotka saapuivat sakastista saattamaan odottavia pappeja, sekä kanunginehdokkaita että muita kapituliin, päätöstä kuulemaan. He kertoivat kuiskaten, että piispa oli valittu yksimielisesti, "per viam inspiratsionis", mutta kanunginvaalissa oli ollut käytettävä toisenlaista äänestystä, "via scrutinii", koska yksimielisyyteen ei oltu päästy.