Kun ovet kirkkaasti valaistuun, korkeaan kapitulisaliin lyötiin auki, istui sisäänastuvia odottelemassa pitkän, leveän, punaverkaisen pöydän ympärillä kolmetoista miestä. Piispantuoli oli tyhjänä pöydän päässä ja tyhjänä oli vielä mestari Konradin jälkeen dekaanuksenkin paikka — se oli jätetty vasta uuden piispan saavuttua täytettäväksi. Vasemmalla piispan korkeasta tuolista istui vanha tuomiorovasti Jaakko Vennä ja hänen vieressään hienonnäköinen, kalpea herra — arkkipresbyteri Arvid Lille, jonka hänen Viipurissa asuva veljensä nyt vihdoin oli saanut lunastetuksi irti panttivankeudesta Juutinmaalta. Heitä vastapäätä, selin oveen, jurotti arkkiteini Hannus Pietarinpoika, jonka kaikki tiesivät kapitulin johtavaksi sieluksi, vaikka hän vähäpätöiseksi tekeytyikin. Näillä hiippakunnan esipapeilla oli virkapukunaan väljät, sinipunervat, kaulusniekat prelaatinviitat, joista heidät helposti erotti muista tuomioherroista, kanungeista, joiden paikat olivat alempana pöydän ympärillä. Tuomiokapitulin kymmenestä kanungista oli vihollisten lähdettyä viisi vähinerin palannut Turkuun, ja niiden toisten viiden tilalle, jotka olivat hukkuneet Arvid Kurjen mukana tai sortuneet sodan jalkoihin, oli nyt lähipitäjäin kirkkoherroja kutsuttu apujäseniksi. Pöydällä paloi jokaisen kohdalla vaali-istuntoa varten valettu korkea, paksu vahakynttilä — kaiken varalta, sillä joskus saattoi vaalitoimitus kestää hyvinkin kauan.
Vanha tuomiorovasti lausui, nuoria pappeja tervehtiessään, että vanhan tavan mukaan olisi vielä, ennen vaalituloksen julkaisemista, ollut toimitettava julkinen tutkinto, osotettava valittujen tiedot, henkilökohtaiset ominaisuudet ja heidän oikeaoppisuutensa. Mutta kapituli on päättänyt, että tällä kertaa, kun valittavia on näin monta, ei voida pitää tällaista tutkintoa, jota ei kanooninen laki nimenomaan vaadikaan…
— Eivätpä uskaltaneet ukot virittää opillista väittelyä, kuiskasi nuori Jaakko vieressään seisovalle Sillalle. — Pelkäsivät, etteivät pidä puoliaan…!
Tuomiorovasti jatkoi puhettaan harvakseen, totesi kaikkien valittujen täyttävän kanooniset ehdot: ovat avioliitosta syntyneet, ovat puhdasmaineiset, ovat perillä jumaluusopissa ja heillä on tonsuuri… Sitten luetteli hän nimet peräkkäin, mainiten lyhyesti heidän ansionsa. Viimeisenä tuli Pietari Särkilahden nimi.
Tuokion hiljaisuus vallitsi vahakäryn täyttämässä salissa, sitten kävi kuin humahtava liike läpi mustatakkisten rivien. Se tiesi kaikkia painostaneen jännityksen laukeamista, mutta eri tunteista kertoivat ne kuiskeet, joita nyt huoneen eri kulmilta yhä äänekkäämmin kuului. Kuului sekaisin ihmettelyä, kuului suuttumuksen, kuului ilon ääniä, ja kaikkien katseet tähystivät pappisjoukossa kalpeana seisovaa maisteria.
Mutta tuomiorovastin ääni kaikui huminan yli edelleen tyynenä ja lempeänä. Hän tervehti vastavalittuja kanunkeja yhteiseen työhön ja muistutti heille, mitä heidän uusi, korkea virkansa heiltä vaati: ennen kaikkea kapitulin käsittelyjen salassapitoa ja lujaa veljeyshenkeä.
— Astukaa siis tänne luoksemme, te uudet veljemme, ja tervehtikää säädettyyn tapaan kapitulin vanhoja jäseniä. Sitten on teillä oleva paikka tämän tuomiopöydän ääressä ja Suomen kirkon hallinnossa.
Vakiintuneisiin vaalimenoihin kuului, että valitun kanungin tuli jokaista sen entistä jäsentä tervehtiessään langeta polvilleen, jolloin vanhemman jäsenen oli, nöyryyteensä viittaamalla, se estettävä; ja sitten oli vaihdettava veljeyden suudelma. Tarkalleen tämä temppu suoritettiin, kun nuo viisi valittua miestä nyt kiersivät peräkkäin punaverkaisen pöydän. Mutta kun Särkilahti viimeisenä, ja mielessään kärsien koko tästä uuden opin hylkäämästä, ulkonaisesta temppuilusta, saapui Hannus Pietarinpojan kohdalle ja kumartui suutelemaan tuota harmajata ihoa, silloin hän ikäänkuin vaistomaisesti tuokioksi pysähtyi. Ei senvuoksi, että hän olisi tällä hetkellä tuntenut erityistä vastenmielisyyttä tuota kiihkeintä vastustajaansa kohtaan — koko seurassa oli hänen tukala olla, — vaan hänessä välähti yhtäkkiä ajatus, oliko tämä enää rehellistä… Harmajapintainen mies näytti hyvin oivaltavan hänen epäilyksensä ja virkahti purevasti:
— Sinä varot antavasi Juudaksen suudelman, eikö niin?
— Niin, pelkään että me petämme itsemme ja toisemme näillä tempuilla, vastasi Pietari, harmajaa miestä lujasti silmiin katsoen.