— Käy ohi vain! kehotti arkkiteini, äänensä korottaen, — En minäkään tähän veljeyteen luota.
Hän silmäili kuin voitonvarmana ympärilleen: eikö hän ollut tätä ennustanut! Mutta Pietari tunsi tässä huoneessa mielensä omituisesti herpautuneen, hän tunsi seisovansa kaltevalla pinnalla, häntä melkein pyörrytti. Hän ajatteli, miten hänen johdonmukainen ystävänsä Olavi Pietarinpoika, joka juuri Ruotsissa raivasi alaa uudelle opille, olisi hänen sijassaan menetellyt, — ei, hän ei varmaankaan olisi lähtenyt näille paavillisille poluille. Ja kun vastavalitut kanungit nyt astuivat arkkipresbyterin eteen tekemään säädetyn valansa, luvaten sitoutua kapitulin sääntöihin ja niiden vaatimaan puhtauteen, uskollisuuteen ja vaiteliaisuuteen, silloin Pietarikin puolestaan varmana korotti äänensä lausuessaan:
— Lupaan julistaa Jumalan puhdasta sanaa pyhän raamatun pohjalla, enkä mitään muuta…!
Ja taas silmäili arkkiteini voitonvarmana ympärilleen, ikäänkuin huomauttaakseen virkatovereilleen: Katsokaa jo nyt, minkälaisen jäsenen kapituliin valitsitte!
Juhlallisessa saattokulussa lähdettiin vaalitoimituksen kapitulissa päätyttyä astumaan äskenmainittua, tuohuksilla valaistua käytävää pitkin kirkon korkeakuoriin. Vastavalitut kulkivat sinne prelaattien johdattamina, jotka kuorissa osoittivat kullekin heidän paikkansa siinä puoliympyräisessä tuolirivissä, jossa piispantuolin takana olivat prelaattien ja kanunkien paikat.
Kirkko oli väkeä täynnä. Aamusta asti olivat nuo ihmiset tätä hetkeä jännityksellä odottaneet ja nyt he saivat, uusien kanunkien paikoilleen asettuessa, omin silminsä nähdä vaalin tuloksen. He kurottautuivat varpailleen, kiipeilivät surukappelien aidoille paremmin nähdäkseen ja tungeksivat eteenpäin ihan pääalttaria vastaan, jonka alapuolella suntio sauvallaan järjestystä hoiti. Ja kun Pietari Särkilahti viimeisenä, tavallista kalpeampana ja ikäänkuin väsyneenä, istuutui hänelle osotetulle tuolille, silloin kuului kuoriin asti pikkuporvarien iloisia kuiskeita:
— Ompahan siinä Pietari-maisterikin!
— Eipä auttanut muu, valita se piti!
Mutta Pietarin mieli oli murheellisempi kuin vuosikausiin, ja kun hän nyt ensi kerran kanunkina messusi, soi hänen ennen hartaalta raikuvassa äänessään alakuloista itsesyytöstä ja katumusta.
Messun päättyessä oli jo iltahämärä. Päivän kestänyt jännittävä näytelmä oli loppunut. Uudet kanungit palasivat pappien lukuisan lauman keskellä sakastiin, mistä vanhan tavan mukaan oli mentävä Pyhän Henrikin kellariin, — siellä tarjottiin näet vaalipäivänä viinikannu kapitulin kustannuksella ja vietettiin vihkiäisten iloisempi osa. Jaakko Vennä astui, messupuvun riisuttuaan, säteilevin, punoittavin kasvoin Pietarin luo, iski hänelle ymmärtävästi silmää, tarttui hänen käsipuoleensa ja virkkoi voitoniloisella äänellä: