— Tämä päivä kyllä kannun kannattaakin! Mutta Pietari solahti kuin paeten hänen kainalostaan irti.
— Mitä, etkö tule mukaan, ihmetteli Jaakko. — Onhan tämä oikein sinun päiväsi, — ajatteleppas!
— Minulla ovat vielä pojat koululla laulamassa.
Pietarin rintaa ahdisti, hän pakeni melkein juosten pappisseurasta pois, kääntyen sakastin ovelta Kreikanlinnaansa, joksi hänen kouluaan nyt oli ruvettu sanomaan, kun siellä Uutta Testamenttia oli käyty alkukielellä lukemaan. Koulussa oli hänen parempi olla. Siellä olivatkin hänen teininsä vielä koolla maisteriaan odottamassa, ja tämän nuoren laumansa keskellä tunsi Pietari mielensä vähitellen keventyvän ja rauhoittuvan. Iloisena pani hän itse alulle äsken opitun latinaisen joululaulun, johon pojat kirkkain äänin yhtyivät:
Ecce novum gaudium
Ecce novum mirum.
Virgo parit filium,
Qva e non novit virum…
(Katso uutta riemua,
Ihme meille suotiin:
Neitseen puhtaan kohdusta
Poika maailmaan luotiin…)
Mutta työaika oli jo päättynyt. Rukouksen toimitettuaan lähti Pietari niinkuin tavallisesti teinijoukkonsa kanssa yhdessä koulusta. Heistä asui suurin osa luostarikorttelissa tai Aningaisten puolella, ja Pietarin oli tapana seurata nuorta parveaan sillalle asti, saatellen nälkäisimpiä heistä tuttavainsa porvarien ruokapöytiin ja varoen, etteivät pojat koulumatkallaan ilkitöihin eksyneet.
Kirkkokadulla oli vielä tungokseen asti tuomiokirkosta palailevaa väkeä. Monet Pietarin kaivoystävät näkyivät häntä siinä oikein odotelleen. Koko väkijoukko kuului yhä keskustelevan tapahtuneesta vaalista, josta jo porvareillakin oli, kaikista vaiteliaisuussäännöistä huolimatta, yksityiskohtaiset tiedot.
— Terve maisteri, voittajanapa palaat, huudettiin hänelle kadunkulmissa.
— Se yksi vasta-ääni oli Hannus-mestarin, kyllä me se tiedetään!