Uusi surun ja häpeän puna nousi taas Pietarin kasvoille, kun hän kuuli noita hyväätarkoittavia tervehdyksiä. He luulivat hänelle iloa tuottavansa, — oi kuinka vähän he olivat häntä ymmärtäneet. Pietarin teki jo mieli pysähtyä siihen keskelle katua, korottaa äänensä ja puhua noille erehdyksiin eksyneille ihmisille, puhua heille ankarasti, opettavasti, itseäänkin kurittavasti… Mutta hän hillitsi halunsa, oivaltaen, että tässä häntä nyt vielä vähemmin ymmärrettäisiin. Sen sijaan kääntyi hän yhtäkkiä poikaparvensa puoleen ja komensi reippaasti: — Lauletaan, pojat!
Itse hän alotti uuden säe jakson samaa joululaulua, jota he juuri äsken olivat harjoitelleet, ja helein äänin yhtyi siihen poikain iloinen parvi:
In obscuro nascitur
Illustrator solis.
Stabulo reponitur
Princeps terrae molis.
Fasciatur dextera
Qvae affixit sidera
Et coelos ascendit.
Concrepat vagitibus
Qvi tonat in nubibus
Ac fulgor accendit.
(Yössä syntyy auringon
Kirkastaja jalo.
Seimi hänen suojansa,
Jok' on maailman valo.
Käden tuon, mi tähden loi
Emo käärii, kapaloi:
Heikko vahvan suoja.
Itkee lailla lapsosen
Jylisijä pilvien,
Salamoiden luoja.)
IX. KESÄISESSÄ LEVOSSA.
Leppoisa kesätuuli leuhahti aukinaisesta ovesta tupaan, tuoden mukanaan yhtaikaa raittiin meren ja lämpöisen mullan tuoksun. Se pani korkean perhevuoteen syrjäänvedetyt kaihtimet hiljaa lepattamaan ja hiveli miellyttävästi sen miehen hipiätä, joka yksin tuvassa lepäili peiton päällä, kädet ristissä pään alla.
Miehen miettivät katseet tähystelivät vastassaan olevan, leveäotsaisen uunin tummunutta pintaa, johon päivän säteet sattuivat korkealla olevan ikkunan läpi. Hänen ajatuksensa liitelivät kaukana, mutta vähitellen kiintyi hänen tajuntansa kumminkin yhä enemmän tuohon uuninrintaan: — eikö olekin tuossa palaneessa pinnassa kuvioita? Päästäkseen siitä selville hyppäsi villaiseen kotimekkoon puettu mies pystyyn ja kävi vierestä tarkastamaan kalkittua uuninotsaa.
— Aika veitikkapa on ollut se kirkonmaalaaja — hymähti mies, Pietari Särkilahti, itsekseen. — Hän on pappilanuuniin, kai täällä asuessaan, piirtänyt niitä samoja kuviaan, joilla hän on kirkon koristanut. Noin, siinähän on piru kirnunmäntää pitämässä! Entä tuossa…?
Pietari tutki noita himmenneitä ääriviivoja. Siinä oli kaksi miestä, jotka seisoivat vastakkain, kaulainsa ympäri kiedotulla hihnalla toisiinsa kytkettyinä. Heidän välissään paloi tuli ja kumpainenkin koetti, taappäin painuen, paeta kuumuutta. Mutta köysi kiinnitti ja tietysti se, joka taappäin pääsi, veti toista liekin ylitse. Miesten asento kuvasi rajatonta ponnistusta ja taistelua.
— Taistelua! — Pietari palasi verkalleen äskeiselle lepopaikalleen. — Miksi pitää aina olla taistelua? Miksi pitää meidän vetää toisiamme tuleen? Itsekö pelastuaksemme? Mikseivät ihmiset voi elää sovinnossa, — sitähän vanha tuomiorovastikin aina kyselee…