— Saa sen pitää ken tahtoo, kunhan vain muistaa, että se ei ole muu kuin kuva.
Pietari oli messun jälkeen pitänyt kirkossa pienen saarnan, jossa hän aivan lyhyesti ja konstailematta oli selittänyt oppinsa armosta ilman hyviätöitä ja pyhimysten välitystä, ja vieraittensa kysymyksistä hän huomasi heidän toki siitä jotakin ymmärtäneen. Nyt hän tahtoi antaa noille kotipitäjäläisilleen pienen havainto-opetuksenkin siitä, mihin hän pyrki. Hän esitti heille perheensä. Olivathan talonpojat kyllä ennenkin nähneet pappilassaan emännöitsijöitä, joilla oli lapsia, mutta näitä oli aina ennen vieraiden käydessä koetettu pitää poissa näkyvistä. Mutta Pietari asettui Margareetan rinnalle, kun tämä kantoi pöytään olutsarkan, ja puhui:
— Tämä on vaimoni, tervehtikää häntä, niinkuin tervehditte toistenne emäntiä.
Talonpojat ujostelivat ensin, mutta kävivät kuitenkin nuorta emäntää kättelemään. Ja Pietari selitti:
— Katsokaa, tarvitseehan pappikin kodin ja perheen. Ja onhan Jumala kaikille sanassaan sanonut, että lisääntykää ja täyttäkää maa.
Näin puhuessaan kosketti hän työpöydällään auki olevaa, suurta, lautakantista kirjaa.
— Onko tuossa se Jumalan sana? kysyi talonpoika Pietarin liikettä seuraten.
— Se on pyhä Raamattu, vastasi Pietari hartaana ja lisäsi talonpoikain kunnioittavan ihmettelyn johdosta: — Vielä se teille on ummessa, mutta se aukenee kyllä kerran!
Hän siirtyi siitä kehdon luo, jossa lapsi kahnaili käsiään kapalosta, ja puhui reippaasti vierailleen:
— Ja tämä on minun lapseni. Sitä ei ole lehdosta löydetty, vihitystä liitosta se on syntynyt ja tulee nimeäni kantamaan…