Talonpojat katsoivat pappiaan osaksi ihmetellen, osaksi ihaillen. Outoahan heille oli, että pappi noin lapsensa tunnusti, mutta heistä se oli rehellisempää ja ihmisellisempää kuin jättää se isättömänä mierolle, niinkuin tämänkin talon entiset haltijat olivat tehneet. Mutta Pietari jatkoi vakavana kasvoiltaan:
— Juuri tämän pienokaisen takia teidät tänne tänään kutsuinkin. Vaikka tunnustankin vaimoni ja lapseni, voisi sattua, ettei heille kuoltuani kuitenkaan myönnettäisi perintöoikeutta — että se vähän, mitä minulta tavaraa jää, heiltä riistettäisiin kirkolle, jolla paljon on. Sitä en tahdo. Siksi olen teidät kutsunut kuulemaan jälkisäädöstäni, ja selvyyden vuoksi olen sen pannut tähän kirjaan, jossa näette vaakunasinettini. Pyydän teitä puumerkillänne tämän todistamaan.
Hän levitti pöydälle kirjoittamansa ja nyt lukemansa pergamentin ja laski hanhensulan sen viereen. Mutta samassa hän vielä kysyi:
— Vai pelottaako teitä? Lapsi on papin lapsi, ja minusta olette varmaankin kuulleet paljon pahaa…
Talonpojat seisoivat tuokion kuin ymmällä. Mutta vanhin heistä, Antres, astui rohkeasti esille ja tarttui hanhensulkaan kankealla, mutta varmalla kädellä.
— Olemme sinusta juttuja kuulleet, mutta sinuun luotamme kuitenkin, sillä sinä olet suora ja rehellinen pappi.
Samaa varmuutta säteili toistenkin talonpoikain kasvoista, kun he todistivat hänen lahjakirjansa ja sitten myöskin sen perintösopimuksen, jonka Pietari äsken oli omaistensa kanssa tehnyt. Hän oli luopunut Särkilahden suuresta sukutilasta, koska hän jo lukuaikanaan oli suvultaan paljon perintöjä saanut. Jaossa oli hänelle jäänyt ainoastaan pari pikkutilaa ja niistäkin oli toinen, Tammiston tila — joka oli kuulunut hänen äitinsä, Kirveen, suvulle — nykyisin Naantalin luostarilla, jolle hänen tätivainajansa sen oli antanut. Talonpojilla oli täysi luottamus uutta kirkkoherraansa kohtaan, jota heidän mielestään suotta oli kerettiläiseksi sanottu. Ja Pietarista tuntui, että ehkäpä hän täällä maalla, näiden yksinkertaisten, luonnollisten ihmisten joukossa, pikemminkin löytäisi vastakaikua puhdistetun opin aatteille kuin kaupungissa, joka oli paavillisten muotojen ja käsitysten vallassa. Siitäkin kiertyivät hänen mietteensä taas äskeiseen haluunsa jäädä maalle…
Päiväsydän kului näiden kylänmiesten seurassa vaatimattoman aterian ääressä. Ja kun Pietari vihdoin saatteli vieraansa tielle ja nämä toivottivat häntä pysyväisesti jäämään heidän luokseen, vastasi hän vallan riemulla:
— Se on mielihaluni, sitä olen tänään koko päivän haaveillut. Minulla on täällä mielityö, joka minua viehättää ja vetää, ja teidän luonanne hyvin viihdyn. Ehkä jään…
Se mielityö, jonka ääreen Pietari Särkilahti nytkin heti — vieraitten lähdettyä kiirehti, oli tuo pöydällä levällään oleva raamattu, — Erasmuksen uusi käännös. Sitä hän oli täällä maalla hartaasti lukenut ja lukiessaan tarttui hän silloin tällöin hanhensulkaan: hän tahtoi koetella, miltä Jumalan sana suomeksi tulkittuna tuntuisi. Sitä saattoi kyllä suomeksikin saarnata, siitä oli hänellä paljon kokemusta, mutta saattoiko sitä myöskin kirjoittaa ja lukea? Pietari tiesi, että hänen ystävänsä ja yliopistotoverinsa mestari Olavi Ruotsissa yritti tulkita evankeliumeja kansan kielelle, mutta suomeksi se tuntui hänestä usein perin mahdottomalta. Toisinaan se sentään tuntui mahdolliselta, hän olisi tahtonut sitä koetella enemmänkin. Juuri siksi tuntui Pietarista nyt tuo ajatuksensa viettää ehyt kesäkausi maalla kahta houkuttelevammalta. Mutta niin oli hänestä kuitenkin rohkea tuo työunelmansa, ettei hän uskaltanut siitä kenellekään puhua, tuskin sitä itselleenkään mahdolliseksi myöntää.