* * * * *
Pitkään viipyi Pietari tuvassa suuren kirjansa ääressä. Vasta illan suussa sulki hän sen lautakannet vahvoilla vaskisäpeillä ja astui törmälle perheensä luo. Lapsi nukkui äitinsä sylissä, ja Pietari kävi suojelemaan kämmenellään sen pieniä kasvoja hyttysiltä. Luonnossa oli harras rauha. Päivällä helakalta paistanut lahdentakainen vesakko oli nyt kuin nukahtanut kuusikon suojelevaan siimekseen. Kaukaa metsän takaa kuului kuikan yksinäinen uikutus. Heikko iltatuuli, joka mereltä päin toi suolaisen tuoksun, kahisti hiljaa rannan lepikkoa ja loi lahdelle välkähtäviä väreitä. Mutta ainoastaan puoleksi jaksoi se pullistaa lahden suulta näkyvää purjetta, joka verkalleen solui pohjukkaan päin.
Illan rauha oli äänettömäksi vaivuttanut tuon pienen perhepiirinkin. Vihdoin virkkoi Pietarin veli, nuori Paavali-teini, joka oli kauan selälle katsellut:
— Tuo venhe näyttää tulevan tänne.
— Taitaa olla Turusta palaava kalavenhe, vastasi Pietari, — Se laskee kai naapurin rantaan.
— Tänne se laskee pappilan rantaan, intti Paavali. Kotvan kuluttua hän jo juoksi alas laiturille, johon purjevenhe todellakin pysähtyi. Sieltä hän toi kirjeen veljelleen.
— Se on Sillalta, virkkoi Pietari iloisena, käyden kirjettä avaamaan. — No, mitä nyt Turkuun kuuluu, jokohan siellä on tullut veljille ikävä…!
Nurmikolla lepäävän papin piirteet olivat leppeän iloiset, kun hän tarttui ystävänsä kirjeeseen, mutta kävivät hänen sitä lukiessaan vähitellen vakaviksi. Silta kertoi, että uusi piispa nyt on saapunut Turkuun, jossa kirkolliset viranomaiset ovat hänet vastaanottaneet kaikella kirkollisella komeudella. Jo ensi messunsa jälkeen puhui piispa tuomiokirkossa sitä kerettiläisyyttä ja luterilaista epäuskoa vastaan, jota tähänkin hiippakuntaan on tyrkytetty, ja hän varotti kansaa sellaista oppia kuuntelemasta. Mutta harvat olivat, kertoi Silta, häntä ymmärtäneet, Erik-piispa kun ei puhu suomea. Ikävämpi tapaus oli se, joka muutamia päiviä myöhemmin sattui Pyhänhengen kappelissa Vartiovuorella. Samassa laivassa kuin piispaksi valittu oli Turkuun tullut pari ruotsalaista uskonintoilijaa, niitä samoja näynnäkijöitä ja uudestikastajia, jotka keväämmällä olivat Tukholman Suurkirkossa panneet opinpuhdistuksen nimessä toimeen meteleitä ja siitä syystä sieltä karkoitettiin. He olivat nyt Turussakin kuvanneet Särkilahden uudistustyön tehottomaksi, sanoneet sitä uudeksi paikaksi vanhaan mekkoon, ja sitten olivat he — vähemmin puheillaan kuin haltioituneilla tempuillaan — villinneet pienen joukon uteliaita, jotka heitä seurasivat. Tuosta vanhasta kappelista oli särjetty Pyhän Pärttylin puinen kuva. "Tämä villitys pannaan nyt meidän tiliin", kertoi Silta, "ja pahinta on, että melussa on ollut mukana eräitä teinejäkin, jotka nyt ovat suljetut kapitulin karseriin. Liike käy nyt meitä vastaan, isä Anselmus on ahkerasti jalkeilla ja mestari Hannus koettaa ilmeisesti käyttää tätä tapausta, niin mitätön kuin se olikin, päästäkseen koulusi kimppuun, jonka johdon uusi piispa jo kuuluu uhanneen siirtää toisiin käsiin…"
Pietari oli kirjettä lukiessaan noussut nurmikolta ja seisoi kauan ääneti törmällä. Hänen vaimonsa saattoi heti hänen kasvojensa vilkkaista eleistä lukea, että jotakin on tapahtunut, joka on pannut hänessä voimakkaat mielikuvat vaihtumaan. Mutta ensiksi oli alakuloisuutta Pietarin äänessä, kun hän harvakseen vastasi Margareetan levottomiin kysymyksiin:
— Niin, rakkaani, minun täytyy heti taas palata Turkuun.