— Nytkö jo, juuri kun iloitsit rauhaisasta kesästä hiljaisessa pappilassamme?
— Ei ole rauhaa minulle suotu. Taistelua jatkuu…
— Niitäkö taisteluita varten sinun täytyy jättää lapsesi ja minut, — valitti vaimo katkerasti.
— En saa ajatella yksin teitä, vastasi Pietari, sivellen hellästi vaimonsa valkeaa poskea ja pienokaisen pulleaa kättä. Mutta nyyhkyttävä Margareeta napisi vielä:
— Kuulin sinun päivällä sanovan: olenhan minäkin ihminen…
Pietari huoahti kuin kaipauksella:
— Niin tuntui minusta silloin. Se oli kaunis unelma — mutta unelma vain!
Hyvin tunsi Pietari tuon kumousliikkeen, joka Lutherin opin kasvannaisena oli pari vuotta sitten ruvennut Saksassa riehumaan, sieltä Pohjoismaihinkin leviten, ja jota vastaan Lutherin itsensä oli ollut noustava ankarasti saarnaamaan. Uskonnollinen kiihko oli noussut huimaluontoisten ihmisten päähän, he olivat ruvenneet, ei yksin sanan voimalla, vaan nyrkein ja vasaroin, karsimaan pois paavilaisuuden ulkokultaisuutta. Tätä uskonnollista villitystä, kuvainsärkemistä ja kasteintoilua, olivat munkit sitten ruvenneet salaa lietsomaan, ja paljon pahaa oli tuo liike siten jo uskonpuhdistuksen asialle tehnyt. Pietari oli iloinnut, ettei tämän kiihkon oireita toki ollut Turussa esiintynyt ja hän olikin sitä sekä opillaan että esiintymisellään koettanut torjua. Mutta nyt oli siis tuosta myrskyävästä kuvainraastosta kuitenkin saapunut kuohunpärske Suomeenkin.
— Sen kuohun pian asetamme, puhui Pietari, jonka piirteet taas olivat koviksi pingoittuneet, tyynnyttäen itseään ja vaimoaan. — Mutta koulun takia on minun viipymättä palattava Turkuun, — ei, mestari Hannus, et sinä niin vähällä sitä minulta riistä!
Kapitulinkoulu, jonka johtoon Pietari, kanungiksi valittuna, nyt oli virallisesti päässyt, oli hänelle kallis kuin silmäteränsä; sen puolesta oli hän valmis kovatkin ottelut taistelemaan.