* * * * *
"Voi surkeutta, voi!" uikutti valkohapsinen vanhus, maaten pitkänään sohjuksi tallatulla lumella, päässään ammottava, verta vuotava piilukeihään haava. "Voi kuitenkin, ettei ajoissa muutettu salolle asumaan."
Kinoksella vaarin ympärillä makasi verissään joukko muitakin kyläläisiä, enimmäkseen vanhuksia, vaimoja ja lapsia. Toiset heistä olivat jo henkensä heittäneet, toiset valittivat vielä henkitoreissaan. Räiskyen ja hulmuten paloi heidän ympärillään puolikymmentä pirttiä ulkohuoneineen. Savun ja liekkien keskellä hääri joukko rajantakaisia rappareita, kantaen pirteistä ja aitoista viimeisiä saaliiksi kelpaavia tavaroita. Rekien luona seisoi joukko nuoriin sidottuja naisia, keskenkasvuisia poikia ja tyttöjä, jotka vihollinen oli katsonut niinikään saaliin arvoisiksi. Kauhusta typertyneinä tuijottivat he ympärilleen, kykenemättä edes valitushuudoilla tuskaansa lievittämään. Nauraen, kiroillen ja suuriäänisesti pajattaen häärivät heidän ympärillään viholliset, sulloen saalista rekiinsä ja sytytellen niitä huoneita, joihin eivät liekit olleet vielä ulottuneet.
Kuin raju tuulispää tai kuin varas yöllä oli vihollinen yllättänyt pienen Himalan kylän asukkaat, jotka paksujen kinosten keskellä viettivät sydäntalven torkkuvaa elämää metsäisellä Punnusjärven niemellä. Tosin oli kuultu, että Teppolan Tuomas, joka kuninkaan palkkaamana miehenä oli liikkunut kaukana vihollismaassa, oli joulun tienoissa palattuaan tuonut sen tiedon, että moskovalaiset puuhasivat talveksi suurta hävitysretkeä Suomeen. Mutta eihän täällä vähäisessä syrjäsopukassa arvattu niin varuillaan olla, kun viime kerrallakin oli kokonaan säästytty vihollisen huomiolta.
Tämä Himalaan tuiskahtanut joukkue oli vain pieni partiokunta suuresta venäläisarmeijasta, joko vuoden alussa oli samonnut rajan yli, levittäen hävitystä ja kuolemaa aina Olavinlinnan tienoille saakka. Tästä tulossa olevasta retkestä oli Teppoinen kyllä saanut tarkat tiedot ja tuonut ne hyvissä ajoin sotapäällystölle Viipuriin. Mutta siitä huolimatta oli vihollinen saanut miltei vastarintaa kohtaamatta suorittaa hävitystyönsä. Suomessa oli kyllä koottuna melkoinen sotavoima, jonka ylimmäksi päälliköksi kuningas oli ajattelemattomuudessaan pannut nuoren ruotsalaisen ylimyksen, Kustaa Banérin. Tämänpä oloja tuntemattoman herran saamattomuuden takia saivat moskovalaiset rauhassa panna hävitysretkensä toimeen.
Mutta Tuomas Teppoinen ei ollut ristissä käsin jäänyt odottamaan tulossa olevaa hävitystä. Hän oli kerännyt ympärilleen joukon rohkeita miehiä ja alapäällikköinään veljensä Matti sekä orpanansa Pietari Teppoinen oli hän siitä hetkestä pitäen kuin venäläistulva levisi rajan yli, ollut yhtä mittaa liikkeellä suojellen kotitienootaan ja tuhoten pienempiä vihollisen osakuntia. Hänen rohkeata sissijoukkoaan muistaen vaikeroitsi lumelle sortunut vaari:
"Voi ettei pitänyt edes Teppoisten sattua paikalle. Niin ne riehuvat kuin paholaiset, kaiken riistävät, kaikki murhaavat, Herra heidät kostakoon!"
Hän oli puhunut silmät ummessa, mutta sitten avasi hän ne yhtäkkiä ja koetti nousta kyynärpäänsä varaan, sillä hänen korviinsa oli tunkeutunut raivoisia huutoja ja ikäänkuin äkkiä virinnyt tappelun meteli. Hän näki sulkanuolien viuhahtelevan ilmassa eikä käsittänyt mistä ne tulivat. Mutta kiroten kaatui vihollisista mies tuolla, toinen täällä ja hätääntyneinä etsivät toiset aseitaan. Sitten kuuli vaari aivan päänsä takaa suksensuihketta, samalla kuin joukko rotevia miehiä tulla tuiskahti palavien rakennusten väliselle tanhualle. Pitkiä keihäitään heiluttaen viskoivat ne niitä tiheälle sulloutuneeseen venäläisjoukkoon, niin että vaari näki muutamien keihäistä surahtavan kerrassaan kahden miehen läpi. Keihäänsä viskattuaan kävivät miehet raskaita tapparoitaan heiluttaen ja hurjasti huutaen vihollisten kimppuun kuin raju tuulenpyörre.
"Jumalan kiitos, Teppoiset", huokasi vaari ja lasittuvat silmänsä selkosen selällään sekä ahnaasti ilmaa haukkoen seurasi hän taistelun menoa. Nähdessään, kuinka sissijoukon johtaja yhdellä ainoalla tapparaniskulla halkasi vihollismiehen miltei vyötäreitä myöten, välähtivät hänen silmänsä ja jälleen alas vaipuen höpisi hän:
"Niin juuri, aivan niin, kosto, kosto!"